Us Jacks (and why we no longer belong)

The modern world is one of specialization. In Finland we're schooled for a minimum of nine years, with the first true specialization coming right after with two to five extra years: high school or vocational school that begins where public schooling drops us off. It is here, at approximately fifteen or sixteen, that one should be able to tell what he or she wishes to become. Hark, I hear someone go in the back: high school gives a general schooling that leaves three extra years to ponder what you'd wish to be. Alas, no.

High school and vocational school both specialize us, even if we don't recognize what is happening. With vocational school this is rather self evident: you will graduate with a profession. The specialization that happens in high school (or gymnasium, if you prefer) is more subtle but still there. After taking the matriculation exam and graduating, a then-former high schooler is rather required to move on in his or her schooling: the high schools of Finland do not give us much to become useful, productive members of society. The Finnish high school is a preliminary schooling system, preparing students for university or university of applied sciences. What everyone forgets to tell is that what you study in high school will affect where you'll be going after. Didn't take physics? Goodbye, architecture and engineering. Didn't feel like biology? No, sir, you won't be a doctor. Yes, all of these gaps can be "repaired" with extra schooling. No, the modern system does not look upon this kind of thing kindly.

So, we should know what we wish to be at 15? What if we don't? There seems to be no good answer to this: the best one I ever got from our study counsellor was: "Well, think about it." All this brings us down through the years to today and the reason behind this post. What if even now, after three years of university and rolling steadily into the fourth one, I'm still not sure I'm studying the one thing I want to do for the rest of my life? I've often heard the phrase "Oh, you don't need to know yet, you can always change what you study or study something new!" and it always seemed a bit tacky. How many have looked at the current model of schooling and the way it's going? Less freedom, faster schooling, and for heaven's sake no sidetracking. So you don't really want to study whatever it is you're studying? Too bad, you're stuck with your choice.

As I wrote above, today's world is one of specialization. I've personally never been one to specialize with fervor on something: I prefer to know a lot about everything, just not, well, everything about something. I'm often unsure about what I wish to do with my life: I'd rather test things out than jump into something simply to find out after five or six years it is something I don't want to do. I would rather be a Jack of all trades than a Master of one. Unfortunately the world seems to have passed us jacks by: it is time for us to conform, tighten the cravat and fall in line. Choose a job, overqualify for it and then stick with it until your far away pension. Good luck.

Glum as this got, here're a few photos of this year's early autumn. Do enjoy what's left of it. Winter is coming.

Tasapäistävän opetuksen valtakunta

Joskus, kun tätä blogia perustin, julistin, että yrittäisin välttää politiikkaa, uskontoa tai muita aiheita, joista kaikki muutkin jo kirjoittavat. Tänään rikon tuon lupauksen ja valitan suomalaisesta koulutuspolitiikasta, tai tarkemmin ottaen sen toteutuksesta nykyisessä koulujärjestelmässä.

Suomen koulutusjärjestelmä on tasapäistävä. Suorastaan pelottavan tasapäistävä. Meillä ohjaus on suunnattu yhdelle ryhmälle, jonka voidaan olettaa oppivan melko keskiarvoisesti tietyllä tavalla, jota oppikirjojen rakenne ja eteneminen sitten tukevat. Onko kouluarvosanasi keskimäärin 6-8? Onneksi olkoon, olet suomalaisen koulujärjestelmän kohderyhmää. Keskitason oppilas on järjestelmän ystävä: hän ei vaadi erityistä huomiota, eriyttämistoimenpiteitä tai tuota opettajlle ylimääräistä työtä. Arvoasteikon päihin jäävät oppilaat vaatisivat lisää huomiota asiat todella oppiakseen tai lisää syventämistä, jotta opinnot olisivat heille mielekkäitä tai haasteellisia. Järjestelmä ei kuitenkaan tätä tarjoa, vaan ainoa vaihtoehto tällaiseen eriyttämiseen on opettaja.

Opettajan tulisi siis löytää oppilaat, joille oppimateriaali ei tarjoa tarpeeksi älyllistä ja sisällöllistä haastetta sekä ne, joille materiaali tarjoaa liikaa. Sitten täytyisi selvittää, kuinka suuria eroja näissä oppijoissa on sekä se, miten he oppivat. Sitten näille pitäisi pystyä tarjoamaan mielekkäitä, tuloksiin johtavia vaihtoehtoja, jotka eivät mielellään olisi "tässä on tällainen kirja joka syventää aihetta, etsi se kirjastosta" tai "tukiopetus on keskiviikkona neljältä, jos tulisit sinne." Nämäkin ovat tietysti parempia vaihtoehtoja kuin ei mitään, mutta lopulta ne luovat tasaisen massan, jossa heikoimmat pakotetaan pysymään ryhmän mukana niin, että oppiminen jää pintapuoliseksi ja parhaille ei anneta tilaisuutta yrittää ponnistaa niin ylös kuin heidän olisi mahdollista päästä. Veden lämpötila pysyy lähellä keskilämpötilaa.

En tiedä, miten tämä ongelma olisi helppoa tai edes mahdollista ratkaista järkevästi. Eriyttäminen on asia, joka ei yksinkertaisesti ole läheskään aina helppoa tai edes resurssien valossa välttämättä mahdollista. Opettajana saattaa olla lähes mahdotonta edes havaita oppilaita, jotka tarvitsisivat jotain muuta kuin perusopetusta ryhmästä, jota opettaa vain muutaman tunnin viikossa. Monesti oppilaat oppivat myös piilottamaan osaamattomuutensa niin, ettei sitä ennen koetta edes huomaa. Ongelma on selvä, mutta ratkaisut puuttuvat.

Kun nyt päädyin puhumaan kouluista, laitan tähän teille sellaisesta muutaman kuvan. Ajan hammas ja korjaustyökalut ovat kenties purreet sen pintaa niin, ettei opinahjous enää siitä erityisemmin kumpua. Koulukin on lopulta lähinnä tiiliä, puuta ja betonia, ja silti sen pitäisi olla kovin merkityksellinen. Nyt menee niin metafyysiseksi, että lopetan, ennen kuin nolaan itseni pahemmin.

 

Jyväskyyläilyä

Tämä on mainos. Edellinen lause on ainakin tavallaan tosi, joskaan en näe tämän mainoksen hyötyjä itsessään, joten se on mainos vailla tarkoitusta. Itse mainos seuraa tätä itsereflektiota.

Aloitimme muutaman ystäväni kanssa yhteistyöprojektin, jonka ideana on katsella kotikaupunkiamme Jyväskylää hieman toisenlaisin silmin. Kyseessä on samalla jossain määrin interaktiivinen hanke, jossa lukijat voivat pohtia, mistä kyseiset maamerkit löytyvät. Tähänastisia ja tulevia löydöksiä voi katsella osoitteessa http://jyvaskyyla.wordpress.com/.

Nyt on kuitenkin aika mennä nukkumaan, sillä aamut tulevat yllättävän aikaisin, jos valvoo tarpeeksi myöhään. Mainos, joka ei kenties olekaan mainos, päättyy siis tähän.

Uunin lämpötila

Tämä on lyhyt ajatus, joka minun on yksinkertaisesti pakko jakaa.

Kun minä olin lapsi, uunivalmiissa pakkauksissa (pullat, ranskalaiset, valmispitsat) oli aina ohjelämpötilana 200 celsiusta. Tämä oli erityisen käytännöllistä, koska useimmissa kohtaamissani uuneissa 200 osuu vastareunalle lämpötilasäädintä 0:sta ja on näin ollen vääntöpalan toinen kärki: uunin sai kivasti päälle pimeässä.

Nykyään lähes kaikkien uunivalmiiden tuotteiden paisto-ohjeissa uunin lämpötila on 225. Milloin tämä muutos tapahtui, ja miksi?

Arkipäivän mystiikka lienee käynyt kotona istujalle liian kiintoisaksi. Yritin selvittää, mutten vielä ole löytänyt mitään vastausta. Kertokaa joku, jos tiedätte.

Musings

 I gave, in a previous post, an arbitrary number of how much I had written after I started writing every day. The numbers were a bit off: there was more of everything than I thought at first. A friend of mine asked me when everything I wrote would be viewable, and my initial answer was "never". I've always written more for myself (unless asked to write something) than for any sort of public. But I thought about my answer again a few times, and figured something. The thought went along these lines: "hey, I might as well show what I've written to someone, because what's the point if no one ever sees any of what I write." I don't much care for showing stuff I've written to people, because in my opinion what you write tells a boatload of who and what you are, and I play my cards pretty close to my chest most of the time. But to hell with it, here's a little something. Mr. Fox, you can blame this on yourself.

This is more a musing than a short story, with nothing more than a character in a still picture. Make of it what you will.

Writer

He sits in his chair, leaning his head on his hand. The chair, like everything in the room, is rather cluttered: he cleans when it occurs to him to do so, but might just as often simply leave everything lying where it is for ease of access later.

He's not what you'd consider attractive, but he's not ugly either. His body is lean, and when he moves he brings to mind a bow, halfway pulled, or perhaps a bit-too-tight string on a guitar or a bass. He has a tousled head of hair that never quite settles acceptably, leaving him with a constant somewhat bemused look, as if he'd just got out of bed. His face is memorable, but the edges seem a bit too sharp, the hollows a bit too deep, as if he's a rough of a sculptor rather than a ready-made piece.

He lifts his eyes now, up from the paper he's been staring at. Around him and the paper, scattered on the tabletop are bottles of ink, slipshodly capped, a few half-burned candles, a leather-bound book and some more papers, others with somethink inked on them, others seemingly white. Next to the paper in front of him is an inkstand, with a bottle of dark blue ink and a quill. The quill is a work of art: beautifully sculpted, reddish wood with details and flourishes all along the grip, with an embellished metalpiece at the end.

He doesn't seem to be looking anywhere: his eyes flick from the halfway opened window to the edge of the cealing, the closed door, the piles of clothes and books on the floor and finally seem to settle on some point in mid-distance. He stares into space for a few moments, then closes his eyes and pinches the bridge of his nose. He sighs, rubs his face with both of his hands, sighs again and grabs the quill. He unstoppers the ink bottle in the stand, lowers the quill to the brim of the bottle, then hesitates. He holds his pose for almost fifteen seconds, then sighs once more, shakes his head and places the quill on the stand. He stoppers the bottle again, gently pushes his chair back and unfolds himself.

He's a tall man, and "rise" would be the wrong word to describe the way he unseats or rises from the floor. He stands up quite like a marionette when its strings are pulled, unfolding almost on spot. The way he looks around after getting up gives a feeling of constant worry that he might, without intent, hit something or somebody. The same care is given to his movement, with his eyes always travelling a few feet infront of him, checking everything and everyone so as not to cause commotion. Of course, from time to time he will slip into deep thought, and his eyes will stop watching his path. At those times, he will retreat into hisself and, unconscientously, bump into people and objects, mutter an apology and carry on: rather like a sleepwalker among waking men.

Tuoksuista

Tajusin, että tämä teksti kaipaa seurakseen kuvia, joten sen julkaisu viivästyy, kunnes LightRoomini toimii jälleen. Jutun kuvat liittyvät tai eivät liity annettuihin aiheisiin. Tämä on myös ensimmäinen suomeksi julkaistu teksti aikoihin. Tiedä häntä (tiedä pää) miksi. Mielestäni tekstit pitää kirjoittaa sillä kielellä, jolla ne tulevat päähän. Käännöstyö johtaa aina lopulliseen tuotteeseen, joka eroaa alkuperäisestä: sanojen merkityksiä ei yksinkertaisesti voi kantaa kielestä toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on saksan adverbi darauf (dauf), jota käytetään preposition ja pronominin sijaan. Merkityksen käännössä lähelle pääsee englannin after, mutta sillä ei voi viestittää daraufin "sen lisäksi, siitä huolimatta" merkitystä samalla tavalla. Tämä ei kuitenkaan liity tämänpäiväiseen aiheeseemme.

Tuoksut. Tuoksut ja hajut tuovat mieleen muistoja ja ovat maailman hahmottamisen kannalta oleellinen osa. Niihin tulee kuitenkin harvoin kiinnitettyä todella huomiota. Kaikki tietävät, miltä vastaleikattu nurmikko tuoksuu. Mutta miltä tuoksuu nurmikko, kun sitä ei ole leikattu? Miltä tuoksuu sade, tai ukkonen?

Avasin maanantai-iltana pystyvaatekaappini nostaakseni pesussa olleet kauluspaidat takaisin kaappiin. Kaappi tuoksui vanhoilta nahkakengiltä. Tuoksu ei ollut vanhojen, hikisten tennareiden aroma tai kenkäkaupan uudenkarheiden nahkakenkien odeur, vaan nimenomaan vanhoille nahkakengille uniikki tuoksu: yhdistelmä kulunutta nahkaa, useita kerroksia kenkälankkia ja jotain muuta. Tuoksusta tulee minulle mieleen isoisäni, joka on sinänsä loogista: ovathan kyseessä isoisäni vanhat kengät. Meidän jalkamme sattuvat olemaan täysin samaa lestiä, ja pelkkä pohjallisten vaihto siunasi käyttööni mukavimmat juhlakengät koskaan.

Meillä oli toisessa lapsuudenkodissani - talossa, jossa asuin kunnes muutin omilleni - puulämmitys: jumalattoman suurella vesipannulla varustettu päältäladattava polttouuni, joka veti muutaman täyden banaanilaatikollisen polttopuita kerralla. Olen useammin kuin kerran saanut kuulla haisevani savulta seuraavana päivänä, vaikka en olisi edes käynyt pannuhuoneessa. Savun haju on minulle kotoisa, jopa mukava tuoksu, ja tunnistan jopa joitain puulajeja niiden savun tuoksusta. Kun monelle savun haju on pistävä ja epämiellyttävä, minulle se tuo mieleen vanhan kotitalon ja fyysisen työn (polttopuut eivät ikävä kyllä siirtyneet uuniin itsestään, tai edes muuttuneet kokonaisista puista polttopuiksi ilman moottorisahan ja kirveen avustusta). Minä nautin savun hajusta, tai kenties oikeammin affektionaalisesti savun tuoksusta.

Entä kerrostalojen varastot ja pyöränkumien haju? Erityisesti ulkoiluväline- ja pyörävarastossa tämä on lähes aina huomattavissa. Kylmäkellarien kostea tuoksu? Kuuma asfaltti? Vanha, halvalle paperille painettu kirja? Veden tuoksu? Veden tuoksu tuo minulle aina mieleen kalastamisen, sillä joskus todella pienenä assosioin tuoksun ongittuihin ahveniin ja särkiin.

Ihmiset leimautuvat tuoksuihin erityisesti nuorena kohdatessaan tuoksuja ensimmäistä kertaa, ja näin tuoksut tuovat usein mieleen lapsuusmuistoja. Minä nautin tuoksuista, joskin makuni on hieman omintakeinen - esimerkiksi vanhoine nahkakenkineen.

Procrastination

I've always felt that it's quite unfair, the way writing works or doesn't work, atleast for me. There might be a week, or two weeks, that I simply have so much ideas, so much energy that it spills out and texts form almost without me. But then, just as easily, I might have weeks or even months with no inspiration, no feel for writing. After I started with my "write something everyday" system, I've written something almost every day. So far, I have forgotten to write anything on six different days in about four months. It's not a clean bill, but it is pretty close. The fact still remains, that my inspiration is both sporadic and clearly lacking.

"Hello, my name is Teppo, and I'm a procrastinator." (or is it procrastinationist? Be that as it may...)

In these four months I've written eleven complete short stories and almost a hundred poems or a sort of distillated thoughts. Not bad, right? I have also, however, started over two dozen (probably even three dozen or more, I didn't actually count them) of short stories and such, and have yet to return to any of them. The last month, especially, has been a slacky period for me. It's not that I don't write: it's that I don't write anything for real. Of course, since all I write is top drawer stuff anyway, I'm not sure how well "for real" applies. But the fact remains, I've written very little this past four weeks: one finished story, and one half-arsed start of a story. Everything else has been dabbling: a paragraph or two, a one-verse poem... Procrastinating is easy.

Take this blog: when I started I thought I'd write maybe once or twice a week. I still think I should write once or twice a week. But nothing's ever been easier than looking at the clock at half past ten in the evening and going "oh, it's that late. I'll do it tomorrow." Sure, you will. We've seen that already, haven't we? I've even saved some beginnings of blog posts into the drafts here, to finish them later. The oldest of those were saved a month ago.

I know only one definite cure to writer's block, procrastination or whatever you may wish to call it: pick up a pen or whip out the keyboard and write. I think it's the only one, really. Why is it so hard, then? Partially, I know, it's because I feel I have nothing to say. Last night, I was standing on the balcony, watching it pour, I mean really pour outside, like it was raining for a weeks worth, and I was thinking "this is really pretty in a melancholic way, I wish I could put this down on paper or something." And then I got stuck on the "how". How can I convey what it is to actually have the dark blue of midsummer nights edged by a real downpour: to see streetlights carve little white bubbles in the dampened midnight blue, the drops pattering on the asphalt and grass and rooftops and metal grilles and leaves, the total void of human and animal life out there in my absolute viscinity... I simply had no way of putting it all down, and I gave up and figured I'd just go to bed. Because procrastination is that easy. It's not like I didn't put down the major points of the effect just there.

I suppose I'd need more of a taskmaster than a gentle muse. Someone to really whip me to write. Looks like I have been able to whip myself only halfway so far.