Runoudesta

Halusin kirjoittaa tänään jotain, mutten saanut keksinyt mitään, mitä kirjoittaisin. Kirjoitin runoja, ja sain aikaiseksi kuusi riviä. Kaksi kolmen rivin sarjaa, jotka eivät liity toisiinsa. Viisitoista sanaa, joista joku pystyy jo löytämään merkityksiä, joita minä en niissä nähnyt, kun ne kirjoitin. Jos joku käyttää puheessa tai tekstissä sanaa tanssi, mieleen tulee välittömästi kuva, no, tanssista. Kenties joku miettii valssia, toinen yökerhoa, kolmas lavatansseja. Jos runon otsikko on tanssi, mitä siltä tulee odottaa? Joku varmasti jo tulkitsee, että tässä nyt konnotoidaan elämää, tai kenties kuolemaa. Entä jos runoilija vain halusi kirjoittaa runon tanssista?

Tulkinnan vapaus on hyvä asia, jota ei pidä tulkitsijalta kiistää. Jos runo tai muu kirjallinen teos saa ihmisen ajattelemaan ja kenties näkemään asioita uudelta kantilta, se on tehnyt enemmän kuin sille on arvotettu. Mutta entä jos tulkitsija on vaikkapa opettaja, jonka tulkinta vaikuttaa kymmenien ihmisten ajatuksiin tuosta runosta? Voidaanko kirjalliseen analyysiin koskaan ottaa näkökantaa, joka antaa oikeita vastauksia? Itse en haluaisi vahingossa syöttää oppilaille omia mielikuviani jostain runosta, kun en välttämättä ole itsekään oikeassa.

Kirjallisten teosten analyysi on varmasti hyödyllistä jäsennetyn ajattelun, intertekstuaalisuuden havainnoimisen ja kirjallisen taidon takia, mutta onko sen nykyisestä muodosta mitään hyötyä? Miten mielipidekysymykseen voi vastata "väärin"? Entä jos runoilija vain sieluuntui jostakin näkemästään tanssista ja halusi kirjoittaa näkemänsä sanoiksi, niin että joku muukin voisi nauttia siitä, mitä runoilija kerran näki?

Tähän lopuksi ne viisitoista sanaa, joista aiemmin mainitsin. Tulkitkaa, miten haluatte. Sopivat omasta mielestäni yllättävän hyvin yhteen, vaikkeivät toisiinsa liitykään.

Minun suonissani virtaa

vieläkin elämä

kovempaa kuin koskaan.

Ja minä makaan selälläni

lumihangessa

ja hengitän.