Onnellinen vaiko oikeassa?

Milloin olet viimeksi valehdellut, koska se on helpompaa? Pienet, valkoisetkin valheet lasketaan. Siitä saattaa olla aikaa, mutta jokainen on kertonut joskus jonkun pienen tai isomman valheen siksi, että on yksinkertaisesti helpompaa väittää, että tilanne on hallinnassa ja kaikki on hyvin, kuin selittää, mikä oikeasti mättää.

Meille opetetaan pienestä pitäen, että valehdella ei saa. Jos kysyy miksi, ensimmäinen annettu perustelu on yleensä kristillinen sääntö: älä valehtele, valehtelu on väärin. Voidaanko valehtelulle kuitenkaan asettaa suoraan moraalista arvoa? Onko valehtelu itseisarvona väärin?

Totuus on arvo, johon jokaisella on mielestäni oikeus. Jos totuutta pidetään ihmisen oikeutena, valehtelu on väärin. Onko totuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Valheen ja totuuden moraalinen aspekti on filosofinen kysymys, joten lähestytään sitä filosofian keinoin. Sen verran oion, etten puutu siihen, mitä totuus on, vaan pohdin nimenomaan moraalisia ja eettisiä kysymyksiä.

Klassisin moraalietiikan teoria lienee antiikin hyve-etiikka, joka listaa hyveiksi kauneuden, totuuden ja hyvyyden. Kuitenkaan esimerkiksi Sokrateen tai Aristoteleen mielestä hyveitä ei pidä ottaa sellaisenaan vastaan: hyveet ovat jotain käytännöllistä, jotain, joka järjen kanssa auttaa jäsentämään maailmaa paremmaksi paikaksi. Samalla Aristoteleen mukaan onnellisuus on ihmisen korkein päämäärä: tarkoittaako tämä sitä, että hyveiden kautta tulisi pyrkiä onnelliseksi vai kenties sitä, että hyveiden kanssa saa käyttää päätään, jos niistä ei onnellisuuteen tähdättäessä ole kuin haittaa?

Näitä kahta vanhempaa herrasmiestä hyvin paljon myöhäisempi filosofi David Hume vastaa edessämme olevaan ongelmaan omalla tavallaan. Hume on sitä mieltä, että totuuden, ollakseen miellyttävä, pitää sisältää tiettyjä arvoja. Hume on myös sitä mieltä, että ihmiset hakeutuvat nimenomaan kohti totuuksia, jos nämä totuudet täyttävät tiettyt lainalaisuudet. Totuuden täytyy olla erityisesti miellyttävä ja mielenkiintoinen. Hume kuitenkin puhuu ilmeisesti nimenomaan filosofisesta totuudesta, joten voimme käyttää hänen aivoituksiaan vain ohjenuorana. Erityisesti, koska Hume käsittelee totuutta nimenomaan uteliaisuuden lähtökohdasta, ei valheellisuuden kanssa.

Ratkaisun puuttuessa yhä pohditaan fiktiivistä (tai jollekin varmasti ajankohtaista ja todellista) tilannetta. Protagonistimme, joka nimetään vaikkapa Matiakseksi tämänpäiväisen Matiaksen ja Matin nimipäivän kunniaksi. Matias on ihastunut/rakastunut/mitälie (katso edellinen blogimerkintä) tyttöön, joka on vakituisessa, onnellisessa parisuhteessa. Tulisiko Matiaksen kertoa asiantilasta tunteidensa kohteelle, vai antaa hänen jäädä parisuhteeseensa autuaan tietämättömänä? Entä, jos tyttökin olisi ihastunut Matiakseen? Entä, jos hän ei kuitenkaan halua poistua onnellisesta parisuhteestaan?

Jos oletamme, että totuus on itseisarvo, johon kaikilla on oikeus, tulisi Matiaksen kertoa tunteistaan kaikissa tapauksissa. Jos pyrimme maksimaaliseen onnellisuuteen, meidän täytyisi saada myös tieto siitä, paljonko totuus tuo onnellisuutta. Päädymme lopulta kuitenkin tilanteeseen, jossa objektiivisuus voidaan heittää romukoppaan, ja voimme subjektiivisesti tehdä päätöksemme Matiaksen kengissä, omista lähtökohdistamme. Itse en pystyisi moralisoimaan mitään päätöstä, ainakaan järkevästi.

Olisitko sinä ennemmin oikeassa vaiko onnellinen?

Rakkaudesta

Mikä on ensimmäinen konnotaatiosi sanasta rakkaus? Entä rakastua? Tässä on meillä malliesimerkki latautuneesta sanasta. Rakkaus on suomen kielen latautuneimpia sanoja: jäyhä suomalainen mielenlaatu ei taivu herkän konseptin ympärille. Milloin olet viimeksi kuullut keskustelussa jonkun rakastuneen johonkuhun? Ei kukaan koskaan rakastu, vaan ihastuu. Rakastuminen tarkoittaa jotain massiivista, jotain kaikenkattavaa, jotain, joka pitää sisällään sen, että haluaa yhteisen punaisen tuvan vaikka sitten rivitalon päästä, kaksi koiraa tai kissan, lapsia, yhteisen asuntolainan ja onhan tuo rakastuminen muutenkin kauhean lopullista. Mutta kun ei ole.

Suomi on kielenä kansansa kuva. Jäyhä, katajainen kansa istuu savuisissa tuvissaan, ei hymyile eikä varmasti keskustele, ainakaan tunteista. Paitsi päissään, ja sitä ei lasketa. Rakastuminen on akkojen juttu, jota akatkaan eivät nykyään enää tee, kun siitä tulee niin kauheasti paineita ukolle saman tien, juoksee pian karkuun. Tunnesanoja on naurettavan vähän, ennemmin laajennetaan vanhan sanan merkitystä kuin keksitään uusi: eihän tunteista kuitenkaan puhuta, mihin niitä sanoja tarvitaan. Vertailkaa joskus joutessanne esimerkiksi suomen ja englannin, ranskan tai vaikkapa italian tunteita kuvaavia sanoja. Ihan noin määrän puolesta.

Kuten jo ylempänä mainitsin, suomen kielessä on vaihtoehto termille rakastua. Nimittäin ihastua. Ikävä kyllä ihastua on esimerkki sanasta, jonka merkityskenttä on yksinkertaisesti liian laaja. Vaatteisiin kaupan ikkunassa ihastuu. Alakoululainen ihastuu, ja päätyy vetämään toista ponihännästä. Teini ihastuu, ja istuu sitten puistonpenkillä tai vastaavassa paikassa vaivaantuneessa hiljaisuudessa kaksikymmentä minuuttia koska ei saa suustaan lausetta "mä oikeestaan pidän susta". Ihastuuko aikuinen? Ihastuminen tuntuu terminä kuvaavan enemmän juuri sitä kömpelöä, haparoivaa ensirakkauden esiastetta. Kuitenkin vaihtoehtona on rakastuminen, joka luo heti kuvan tarrautuvasta roikkujasta, joka haluaa saman tien lapsia ja yhteisen auton.

Muissa kielissä ongelma on ratkaistu helposti. Rakkaus on sana, jonka konnotaatiot eivät välittömästi ole kuin se kuuluisa pallo jalassa, tai kentästä löytyy muitakin sanoja, jotka antavat liukuvalintaan vaihtoehtoja. Japanilaiset ovat myös ottaneet omanlaisensa lähestymistavan tähän kaikkeen: japanissa on yksi sana, jota käytetään sekä rakastumisesta että ihastumisesta. Tuntuu toimivan heille. Toimiiko meidän kaksisanainen järjestelmämme, joka jättää kaiken ääripäiden välistä pois? Voihan kumpaa tahansa termiä levittää, mutta kuinka toimiva valinta se sitten on?

Nämä esimerkit on tietysti vedetty railakkaasti yli, mutta ongelma on silti olemassa. Olemmeko me suomalaiset yksinkertaisesti kansana nielleet sellaisen rautakangen, että emme pääse yli siitä jäykkyydestä, joka meihin on kansakuntana asettunut? Ei rakkaudesta tai rakastumisesta puhuta suomessa, siitä kirjoitetaan lauluja ja runoja. Nekin ovat usein synkkiä, koska ollaanhan sitä kuitenkin Suomessa. Tästä aasinsiltana jätän teille valokuvan ja runon. Kenties jotkut kuvassa ovat ihastuneet, ja toiset rakastuneet. Kenties joku valittelee termien ongelmallisuutta. Runolla ei ole nimeä, ainakaan vielä.

Hän rakastaa tulenpalavasti, koko sydämellään
hän menee eräänä päivänä naimisiin
he saavat lapsen, tai useampia.

Hän rakastaa tottumuksen voimalla
hänen rakkaudessaan näkyy vuosien paino
ja hänen puheessaan tuhannet yhteiset muistot.

Hän rakastaa vuoron perään kuin tyttö tai kuin nainen
ja hänen rakkaudessaan on tulevaisuus
valmiina odottamassa.

Night Gaunts

Yesterday, as I was walking home after dark, I saw the moon rise, and started thinking about what the moon might see in just one night. The name of the story originated from Lovecraft's lore and the help of a friend: "i'a i'a Cthulu Rlyeh" and all that. Here goes.

---

Night Gaunts

We flick from room to room, balcony to balcony, window to window.

Here, a couple, entwined, in the afterglow of their passion moments before. There, an old man, sleeping in his chair by a television now showing only grey static. Downstairs, two young men, sitting and laughing and crying and talking, drunken and sure that they'll enbetter the world in the morning.

Up on the roof, a woman, looking at the stars half hidden behind the smog and clouds and hoping she owned a telescope and could look at Mars in the evening and Venus in the morning. Down at the curve, a man, dowsing off and lamenting that he lost his keys and angered his girlfriend, and is now locked out of his apartment and has nowhere to go, no one to call. Down the street a teenager who's drunk too much, stumbling and falling over, yelling and bawling and cursing, with two of his friends helping him home despite all his verbal abuse.

 At the crossroads a truck driver, sitting in his pit, waiting for the light to turn green with no one in sight, not daring to break a law, even an arbitrary one, with two tickets waiting on his license. Two blocks down, a stripper, just out of work, being harassed by two bikers, with three of the men working the counters in the bar pouring out to help her with iron bars and baseball bats.

Up another street, a dark cat, mix between a bombay and an australian mist, prowling on top of a wooden fence, dreaming cat dreams and waiting for a sound of prey. Across the street, two young girls sleeping under a pillow fort hand in hand, having a sleepover and both dreaming of holding the promise they made of staying awake through the night. In the living room, the parents of one of the girls, speaking in soft voices about wether they should stay together or not, with their love having dwindled from the blazing passion it was into the dim glow of everyday life.

All this we see, as we flick through the town in the dim twilight before the dawn. We see all this, and much, much more, as we flick on the wings of gossamer, riding the shafts of moonlight past the open windows, through the silken curtains, by the doors and down the streets. Before the first rays of dawn light the horizon and dissolve the moonlight on which we ride, we see all these things, in tens of towns, in dozens of countries. We see all these little moments, and the night spreads infront of us like a velvet cover over the deceased at the wake. We see so many things, and we flit onwards through the dark to see many, many more.

Stories

Humans used to tell stories. Back in time, when dark meant you had to stop working because there was no light, people would tell stories to pass time. Telling stories was an esteemed profession, even: the vikings had skalds to sing the tales of old kings and gods and victories, medieval courts and villages had lyres and bards and talesingers, men and women who made living by telling stories. The best thing that could happen to a minstrel was to be so good, to have stories so unparallelled or a voice so hauntingly beautiful that some noble or court took you in when you were old and out of stories: young minstrels would travel from inn to inn, town to town, court to court, and sing and play and tell stories: stories made by someone else or, if they were really good, by themselves. A bard was not to be scowled at if he were good at what he did: slight a singer, and he might make mockery of you and sing it to all he met. But professional stories are a tale for another telling. Today I'm interested in stories men told in darkened huts, around campfires, in kitchens and on fields.

Before the ability to read and write became commonplace, stories were the way to relay common memories, information and knowledge. Long before the word for metaphor was invented, metaphors were told and shared. All stories originated somewhere, and all stories are meaningful. Nowadays, the "do you know what happened to me today"s are almost the only stories you hear people tell each other, but even those have a meaning, if only for a few minutes in that time and place. To tell a story is to be human.

The basic way of tales was to tell what you knew: if you knew none or could think of none for the situation, make one up. Through time and tellings the tales would warp and twist, becoming more than they were when they started: perhaps entwining with another tale and creating something completely new. That is the way of tales: tales want to be told, that is their purpose. The tale is not what makes the difference, the telling is. To tell a tale is not simply to read something out of a paper: atleast it didn't use to be. To tell a tale you had to commit yourself to it: fill in what you didn't remember, to become a part of the telling.

There's a specific telling of tales that I've always found interesting, and something I'd like to see happen in today's world as well. Perhaps, if I went into a war zone somewhere and walked into a camp, this is what I'd walk upon: 


In the past, in times of war, when the warriors of a nation, or a village, or a fiefdom or one lord or another, would take up arms and go to battle, the battles were almost always fought by day. When night fell, both sides would return to their camps. This is a way of battle that has moved through the ebb and flow of time, and the unwritten rule has been broken time and time again, but it has always returned into battlefields. The conduct of warfare is, however, not of interest here. What happened inbetween the battles is. Again, this was not a conduct everywhere, but many historics from around the world report some variables of the following.

After a battle, before the next one, those warriors that had survived would, on the night after the battle, gather. Usually the place would be a fire in the camp or some such place: a hall built there, or another such thing. Sitting there, in the dark, they would remember their dead from the day, and tell stories, and often drink to honor those gone and send them on their voyage. First stories would often be the deeds of the passed: great feats and hilarious gambits done in the past. When all the fallen would be remembered, other stories would unfold in the night: stories of the gods, and of the world when it was still young. There's one notable thing about the stories: the overall theme would be happy, even victorious. The first night was to honor the dead, not mourn them. Mourning would come later.

I wish there was a way to bring back the telling of tales: perhaps it would be as simple to invite people over, once a month, to sit and laugh and drink and tell stories. Maybe it would take more than I could do: maybe not. Maybe one of these days, I will invite people over, and tell them to bring only themselves and a story to share. Time will tell. The picture has nothing to do with the text, I just felt that I should add one, as it's been quite a while. I'll hopefully make a post only for pictures soonish.