Milloin olet viimeksi valehdellut, koska se on helpompaa? Pienet, valkoisetkin valheet lasketaan. Siitä saattaa olla aikaa, mutta jokainen on kertonut joskus jonkun pienen tai isomman valheen siksi, että on yksinkertaisesti helpompaa väittää, että tilanne on hallinnassa ja kaikki on hyvin, kuin selittää, mikä oikeasti mättää.
Meille opetetaan pienestä pitäen, että valehdella ei saa. Jos kysyy miksi, ensimmäinen annettu perustelu on yleensä kristillinen sääntö: älä valehtele, valehtelu on väärin. Voidaanko valehtelulle kuitenkaan asettaa suoraan moraalista arvoa? Onko valehtelu itseisarvona väärin?
Totuus on arvo, johon jokaisella on mielestäni oikeus. Jos totuutta pidetään ihmisen oikeutena, valehtelu on väärin. Onko totuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Valheen ja totuuden moraalinen aspekti on filosofinen kysymys, joten lähestytään sitä filosofian keinoin. Sen verran oion, etten puutu siihen, mitä totuus on, vaan pohdin nimenomaan moraalisia ja eettisiä kysymyksiä.
Klassisin moraalietiikan teoria lienee antiikin hyve-etiikka, joka listaa hyveiksi kauneuden, totuuden ja hyvyyden. Kuitenkaan esimerkiksi Sokrateen tai Aristoteleen mielestä hyveitä ei pidä ottaa sellaisenaan vastaan: hyveet ovat jotain käytännöllistä, jotain, joka järjen kanssa auttaa jäsentämään maailmaa paremmaksi paikaksi. Samalla Aristoteleen mukaan onnellisuus on ihmisen korkein päämäärä: tarkoittaako tämä sitä, että hyveiden kautta tulisi pyrkiä onnelliseksi vai kenties sitä, että hyveiden kanssa saa käyttää päätään, jos niistä ei onnellisuuteen tähdättäessä ole kuin haittaa?
Näitä kahta vanhempaa herrasmiestä hyvin paljon myöhäisempi filosofi David Hume vastaa edessämme olevaan ongelmaan omalla tavallaan. Hume on sitä mieltä, että totuuden, ollakseen miellyttävä, pitää sisältää tiettyjä arvoja. Hume on myös sitä mieltä, että ihmiset hakeutuvat nimenomaan kohti totuuksia, jos nämä totuudet täyttävät tiettyt lainalaisuudet. Totuuden täytyy olla erityisesti miellyttävä ja mielenkiintoinen. Hume kuitenkin puhuu ilmeisesti nimenomaan filosofisesta totuudesta, joten voimme käyttää hänen aivoituksiaan vain ohjenuorana. Erityisesti, koska Hume käsittelee totuutta nimenomaan uteliaisuuden lähtökohdasta, ei valheellisuuden kanssa.
Ratkaisun puuttuessa yhä pohditaan fiktiivistä (tai jollekin varmasti ajankohtaista ja todellista) tilannetta. Protagonistimme, joka nimetään vaikkapa Matiakseksi tämänpäiväisen Matiaksen ja Matin nimipäivän kunniaksi. Matias on ihastunut/rakastunut/mitälie (katso edellinen blogimerkintä) tyttöön, joka on vakituisessa, onnellisessa parisuhteessa. Tulisiko Matiaksen kertoa asiantilasta tunteidensa kohteelle, vai antaa hänen jäädä parisuhteeseensa autuaan tietämättömänä? Entä, jos tyttökin olisi ihastunut Matiakseen? Entä, jos hän ei kuitenkaan halua poistua onnellisesta parisuhteestaan?
Jos oletamme, että totuus on itseisarvo, johon kaikilla on oikeus, tulisi Matiaksen kertoa tunteistaan kaikissa tapauksissa. Jos pyrimme maksimaaliseen onnellisuuteen, meidän täytyisi saada myös tieto siitä, paljonko totuus tuo onnellisuutta. Päädymme lopulta kuitenkin tilanteeseen, jossa objektiivisuus voidaan heittää romukoppaan, ja voimme subjektiivisesti tehdä päätöksemme Matiaksen kengissä, omista lähtökohdistamme. Itse en pystyisi moralisoimaan mitään päätöstä, ainakaan järkevästi.
Olisitko sinä ennemmin oikeassa vaiko onnellinen?
This work is licensed under a Creative Commons Attribution Non-commercial International 4.0 Unported License.
Ehkäpä totuuden kertomisen ja onnellisuuden välinen suhde onkin kiinni omatunnosta. Kun pitää totuuden puhumista moraalisesti oikeana, tuntee helposti syyllisyyttä pienistäkin valheista. Näin ollen aina totta puhunut ihminen tulee todella onnettomaksi valehdeltuaan. Olen aina kuvitellut antiikin filosofien tarkoittavan juuri sitä, että kun ihminen tekee sen, mitä pitää mielestään oikeana, hän on onnellinen ja sinut itsensä kanssa.
VastaaPoista-A von W