Muistatko

Muistatko, veikkonen, sen kultaisen ajan, kun kaikissa tietokonepeleissä juonella oli enemmän väliä kuin ulkonäöllä? Muistatko kun pelifirmat eivät vielä olleet mukana tehdäkseen rahaa vaan tehdäkseen mahdollisimman hyviä tuotteita?

Muistatko, kun Suomella meni hyvin, kaikki oli halpaa, työttömyys oli alhaalla ja olimme nousujohteessa, ihan ilman EU:ta? Muistatko ne hyvät ajat, kun karvakädet ja yön timot eivät vielä vieneet työpaikkojamme? Muistatko, kun veli venäläinen pysyi vielä rajan takana, eikä tullut tänne viemään meidän mökkitonttejamme? *

Muistatko kun kaikki olivat naapureilleen mukavia, elämä hymyili, ruoho oli vihreämpää, talvisin oli kylmä, laivat olivat puuta, miehet miehiä, naiset naisia, Suomessa suomalaisia ja viholliset ikiaikaisia aina talvisodasta lähtien? *

Muistatko ajan ennen kuin olit nostalginen?

Nostalgia nostetaan usein esiin hyvänä, hienona asiana. Onhan vanhojen muistelu kivaa, koska kokemukset ovat hienoja ja tärkeitä, ja jokainen kokemus vaikuttaa meihin ihmisenä. Kokemusten kertaaminen ja läpikäynti taas pitävät huolen siitä, että prosessoimme sen, mitä meille tapahtuu. Yhtälö ei ikävä kyllä ole näin yksinkertainen.

"Aika kultaa muistot." Ja niinhän se tekee, ei tuota sanontaa ole turhan päiten keksitty. Kun tapahtumasta on viikko, ovat muistot vielä kirkkaina mielessä. Mutta kun tapahtumasta on kuukausia tai vuosia, ei kaikkea muista, ja hyvää muistoa vahvistaa itselleen hyvänä kunnes kaikki negatiiviset puolet häviävät mielestä.

Nostalgia voi olla hyvä asia. Se voi vahvistaa oma-arvontuntoa ja tunnetta asioiden tärkeydestä. Helposti se lipsuu kuitenkin siihen, että menneisyyteen katselee kultasilmin ja muistelee, miten kaikki oli paremmin silloin vanhaan hyvään aikaan. Jos jotain kohtaan pitää olla kriittinen, niin omia muistojaan. Vahvistusvinouma on todella helppoa muodostaa, kun tarkistusraati koostuu yhdestä henkilöstä.

*Tarkoitukseni tai pyrkimykseni ei ole tällä tekstillä loukata ketään henkilöä tai ihmisryhmää, vaan käytän prototyyppisiä, usein kuulemiani nostalgian muotoja esimerkkeinä. Käyttämiäni kielikuvia voisi pitää rasistisina, mutta se ei ole tämän tekstin tarkoitus.

Matkalla tulevaisuuteen

Yleensä teknologia ei hämmästytä minua arkipäivän tasolla: olen kasvanut teknologisen kehityksen kärkiaallon kanssa käsi kädessä ja ollut kaikesta uudesta riittävästi innostunut (samoin kuin scifi-intoilija), joten yllätykset ja hämmästyminen ovat yleensä harvassa.

Tänään, tällä hetkellä, aloin kuitenkin miettimään tämänhetkistä tilannettamme, ja ihan oikeasti hämmästyin. Kun siis.

Istun itse kirjoittamassa tätä blogitekstiäni läppärillä, samalla kun lataan päivityksiä kahteen peliin. Itsessään tämä on nyky-yhteiskunnassa melko arkipäiväistä. Teen sitä kuitenkin käyttäen puhelintani wifi-hotspottina samalla, kun lataan sitä verkkovirrasta. Tietokoneeni siis lähettää pakettipyynnön puhelimeeni, joka lähettää sen puhelinverkon läpi palvelimelle Ruotsiin, joka taas palauttaa pyydetyt paketit. Tämä koko hupi on nopeampaa kuin lankoja pitkin tullut internettini viisi vuotta sitten.

Kaverini tuossa pöydän toisella puolella taas on sateliitin välityksellä yhteydessä sekä pilvipalveluun, josta kuuntelemme musiikkia että ystäviimme Englannissa, reaaliajassa. Ja tämä kaikki tapahtuu mökillä, jonne ei ole edes tullut puhelinlinjaa yli kymmeneen vuoteen.

Aloin pohtimaan tätä, kun puhelimeni soi katkaisematta mitään äsken mainituista tapahtumista. Vaihteeksi hämmästyin. Hyvä näin, koska välillä on syytä muistaa, miten siistissä tulevaisuudessa me oikeasti jo tänään elämme. Hoverboardeja ei ikävä kyllä ole vieläkään, vaikka Paluu Tulevaisuuteen tuli ja meni, mutta ihan oikeasti. Siistiä.

Hunting legends

- or the Wolpertinger, Jackalope and why they paint an interesting picture of culture at large.

As all hallows eve has passed us by, I figured I'd say a few words about man-made legends. Horror stories are a thing for darker nights, so we'll discuss imaginary creatures today. My three examples for the presentation will be the Kirin, the Jackalope and the Wolpertinger.

The Wolpertinger. Picture from Wikimedia Commons.

The Wolpertinger is said to inhabit the forests of Bavaria, in Germany. It is a chimeric creature, a meat-eating rabbit that has fangs, horns and wings. Oh, and according to some legends it can turn invisible as well.

It is not the only creature of it's kind: in Germany alone, there are also the Rasselbock and the Elwetritsch, both chimaeric woodlands creatures in their own right. The American Jackalope and Swedish Skvader are also somewhat less extravagant versions of the Wolpertinger: the Jackalope lacks wings whereas Skvader is usually described as a winged rabbit.

Now, folklore likes fables and impossible creatures, so the tales of such beings are not surprising as such. What might be a bit surprising, however, is that when taxidermy became a bit more refined, the more skilled taxidermists started fabricating these creatures. As such.

Rudolf Granberg's prepared Skvader. Picture from Wikimedia Commons.

Now, it's pretty odd that people should make up a creature, and then really make a creature that looks like the fabricated thing. And these taxidermic fabrications were really, really good. Some taxidermists even changed the bone structure of the creature to make it seem more real. I find it intriguing that people would knowingly create a fake copy of an imaginary thing simply to pass it as real. And not by photoshopping for 10 minutes, or even an hour, to create it: they spent weeks, maybe even months, sewing together a seamless replicated creature. To make a legend seem real.

Now, the final creature I will present today comes far from the East: the Kirin. The Kirin appears in almost all Chinese mythologies, as well as Japan. The Kirin has been described in many ways, but it's common traits are hooves and horns, tigerlike appearance, often a long neck and perhaps even a somewhat draconian appearance. A fearsome looking creature, it is still benevolent and only punishes the wicked.

A statue of the Kirin, in Beijing's Summer Palace. Picture from Wikimedia Commons.

The creature in itself is not that odd as a fable: the tale around it largely resembles that of the Western unicorn. The queer part comes here. During the Ming dynasty, China had more contact with Africa again, and there met the giraffes. The Emperor had some brought back to the palace and noticed a resemblance to the fairy tale creature known as the Kirin. Thus, he proclaimed giraffes were Kirin, here to show all that he was a wise and benevolent ruler.

I'm not sure of the situation in other East Asian languages, but atleast in Japanese this proclamation still holds: Kirin means both the legend and giraffe. Perhaps not that many know why the two have the same name, but it all began with a single ruler.

Does humanity have some in-built need to find out if all the unbelievable stories are true, or is this realization of legends simply a means to make stories better? Or are all people essentially trolls?