Ability

Life keeps on living.

Soldiers will like ice cream and sing on every car ride; trauma victims will tell jokes in the waiting room; terminally ill will live and love.

After losing everything, you'll find something new. You might forget something, but you never forget everything.

People who have never been able to use their legs will dance in their head, and they will dance perfect. People without voices will sing in their minds, and it will be the most beautiful song you've ever heard.

A man without the control of his arms learned to paint with his feet, and paints better than many ever will. What makes you say you can't do it?

One man can take a picture that will make a thousand men cry. And men can cry.

You can live your life and never feel a thing, but what would be the point? If you never dream of flying, how could you ever grow wings?

Pablo Picasso once said: "Everything you can imagine is real." It might not be true in our world: but just because dragons and dinosaurs and time machines and men with wings and cats the size of houses that all dream the same dream and a hippogryph guarding the gates of dreams and men with nine lives and cats with nine tails do not exist in our world, it doesn't mean they don't exist somewhere else. Just because your dreams don't follow you into reality doesn't mean they aren't true. Just because your dreams didn't come true today, it doesn't mean they couldn't come true tomorrow.

Hold on to who you are and what you want, and never mind the rest of the world. You might never be perfect, but you are pretty damn close.

Jouluksi kotiin

Joulu on tosiaankin aivan kulman takana: oikeastaan kulmakin on jo mennyttä, kun tuijotin hetki sitten moppiini nojaten kalenteria. Kahden päivän päästä on, jälleen kerran, jouluaatto, ja kristityt ympäri maailmaa juhlistavat Jeesuksen summittaista syntymäpäivää, kun joulupukki rikkoo fysiikan lakeja. Tietenkin tiedemiehet aina silloin tällöin jaksavat huomauttaa, että hei, Jessen synttärithän ovat luultavasti täysin väärässä paikassa, johon yleisin vastaukseni on "mitä väliä?". Tämä ei johdu siitä, että sillä ei olisi mitään väliä, vaan siitä, että suurin osa tieteilijöistä tai muuten vain vastarannan kiiskistä valittaa joulun sijoituksesta kalenterissa vääristä syistä: yleensä valittamisen ilosta, sillä lähes kaikki muut syyt ovat nykyään toisarvoisia. Olihan se nyt aika ovela temppu laittaa oma juhlansa kaikkien pakanoiden hippojen päälle, että saatiin ne kitkettyä kivasti pois. Tavat kyllä jäivät: ylensyönti, hautakynttilät, kokon poltto (joka on kyllä nykyään poistunut hyvinkin tehokkaasti)...

Oma suhtautumiseni jouluun on monisyinen: lapsuuden jouluni olivat kristillisiä, mutta kirkon joulua vaivaa mielestäni sama ongelma, kuin usein muutakin kristillisyyttä: se on dogmaattinen, seisahtunut ja vailla kosketuspohjaa. En jotenkin usko, että jumala kieltäytyisi kuuntelemasta minua, jos en käy kirkossa. En kuitenkaan koe, että kenenkään muun tapa viettää joulua olisi parempi tai huonompi. Kyllä kirkossa saa, ja pitää saada käydä jouluna: sinne ei pidä saada raahata mukaan jokaista, joka sadan kilometrin säteellä sattuu olemaan paikalla.

Isoäitini katsoo joka vuosi joulurauhan julistuksen. Tapa on minusta hyvä, mutta surullisen suomalainen. "Olkaa nyt jouluna, herran tähden, kiltisti. Rellestäkää pyhien jälkeen sitten." Eihän siellä näin sanota, mutta siltä se tuntuu. Miksi rauhaa pitää muistuttaa suomalaisille kolmeksi päiväksi vuodesta? Onko tässä jonkinlainen moraalinen krapulaperiodi, katharsis, joka antaa oikeutuksen perseilylle aina seuraavaan jouluun asti? Jälleen tapa on hieno, mutta toteutus tuntuu väärältä.

Joulu on ihan mukavaa aikaa, kunhan saa siivottua, ruoat laitettua ja lahjat ostettua: tästä yhdistelmästä syntyy tietenkin se kuuluisa joulustressi, johon lopulta kaatuu monen suomalaisen joulu. Tekemistä on aivan liikaa, ei millään ehdi, apua, tästä ei tule mitään. Herääkin kysymys: jos ei jaksa eikä ehdi, miksi on pakko? Onhan perinteinen perhejoulu mukava ja kaikkea, mutta jos äiti makaa vuoteessa sängyn omana ja alkaa huutaa aina kuullessaan sanan joulu, tuskin muutkaan perheenjäsenet nauttivat joulustaan kauheasti. Miksei jouluna voisi ottaa rennosti, tai aloittaa vähän aikaisemmin?

Sain tänään muistutuksen siitä, kuinka opiskelijavoittoinen kaupunki Jyväskylä onkaan. Kävin ystäväni luona Kortepohjassa toivottamassa hyvät joulut ja hoitamassa viimeiset käytännön asiat, ennen kuin itsekin lähden, ja huomionarvoinen seikka oli, että koko opiskelijakylä on tyhjennyt lähes täysin: vain muutama myöhäinen lähtijä, sekä kaupungista kotoisin olevat tai oman, uuden perheensä kanssa joulua viettävät ovat yhä paikalla: kaupungin väkiluku lienee pudonnut ainakin viisi prosenttia.

Sain tästä opiskelijapohdinnastani kimmokkeen aiempaan mietintääni kodista ja sen ilmentymistä. Kuten otsikosta voi lukea, opiskelijat lähtevät jouluksi kotiin. Moni tulee toki takaisin kotiin palatessaan jälleen lomien jälkeen Jyväskylään, mutta harva jää kotiin viettääkseen joulunsa kaupungissa. Tällainen joulu vaatii oikeastaan perheyksikön, jonka kanssa joulunsa viettää. En ala tästä vetämään sen suurempia johtopäätöksiä: olisin kuitenkin väärässä.

Hyvää keskitalven juhlaa kaikille, millä nimellä sitä kutsuttekaan! Minäkin lähden jouluksi kotiin, vaikken itse usein tuota termiä käytäkään. Tekstin kuvat ovat talvinen toivotus kaikille, joten tonttulakit ja muut erityisen jouluiset krumeluurit loistavat poissaolollaan. Have a great Winter Solstice, everone!

Mulle toi!

Jouluostosvimma on viimeisillään, kun joulukuusen kynttilät jo väikkyvät enää kahden kalenterinluukun takaa. Keskustassa tämä näkyy juuri nyt oikein hienosti, sillä jouluostoksilla on niin paljon vanhempaa väkeä, joka on tullut maalaiskunnasta tai kauempaa varmistamaan, että omat kullannuput saavat juuri ne taisteluhamsterit, joista unelmoivat. Niille teistä, jotka eivät tiedä, mikä taisteluhamsteri on, googlatkaa "Zhu Zhu Pet Ninja". Sitä en sitten tiedä, mitä näillä on tarkoitus tarkalleen tehdä - usuttaa toistensa kimppuun kenties? Aika harmittomilta karvaturreilta nuo vaikuttavat kaikesta varustuksestaan huolimatta. Vaikka aika julman näköisiähän nuo ovat, katsokaa niitä tuikeita ilmeitä. (Niille teistä, jotka ihmettelevät, miksi itse edes tiedän näistä leluista tai mainitsen ne: ensimmäiseen vastaus piilee kaverini kummilapsessa, joka haluaa sellaisen pörröisemmän variantin näistä jyrsijöistä. Jättäkää Ninja tuon edellisen haun perästä pois, niin löytänette nämäkin. Toiseen vastaukseen pääsen juuri kohta.)

Joulu on juuri sitä aikaa, kun kaikki isovanhempien, vanhempien, setien, tätien ja kummien pienet kullannuput muuttuvat onnesta soikeiksi ja jatkavat sitten elliptoitumistaan mahdollisimman epäterveellisen dieetin avustuksella. Jouluna saadaan lahjoja! Jeesus, kuka Jeesus? Mikä keskitalven juhla? Hanukkah, tarkoitat varmaankin vanukasta? Älkää ymmärtäkö väärin, ei minulla ole mitään lahjoja vastaan. Mutta kun joululaulut alkavat raikua pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina, jouluvalot ovat roikkuneet naapurin ikkunasta lokakuusta lähtien ja jokainen mainoskaista kertoo, mitä minun tuttuni varmasti haluavat jouluksi, suljen yleensä television ja radion kahdeksi kuukaudeksi. Olen myös aina miettinyt, miten mainostaja tuntee kaikki tuttavani ja heidän lapsensa niin hyvin: jotkut kavereistani ei vieläkään oikein tiedä, mitä haluaisi jouluksi. Yritän aina välttää joulun haukkumista kaupalliseksi juhlaksi, jolla ei ole mitään syvempää merkitystä, mutta kun se on niin pirun helppoa. Ja nyt sen sitten teen.

Kaupallisesta joulusta tulikin mieleeni, menkää katsomaan Rare Exports: tarjolla hyvää suomalaista elokuvaa. Tämän enempää en leffasta paljasta, mutta suosittelen. Erityisen hyvä pätkä myös pienten lasten traumatisointiin, jos joulupukkia ei halua käymään.

Niin, ja minua ei haittaa kaupallisuus siksi, että sillä vietäisiin pyhyys pois Jeesuksen syntymäpäivältä, tai mitä näitä muita syitä nyt on: minua haittaa kaupallisuus siksi, että se on juuri sitä. Kun näkee kolmevuotiaan kulutusvimman vallassa jouluostoksilla, sitä helposti miettii, että joku tässä on nyt mennyt pieleen. Seurasin muutama päivä sitten vierestä, miten auto-ostoskärryssä istuva tenava osoitteli leluosaston, lastenosaston ja peliosaston läpi kaikkea, mitä näki huutaen "tuo, tuo mulle!" ja perässä kävelevä isä oikeiden kauppakärryjen kanssa - autokärryjen kantokyky ei selvästikään riittänyt - nosti tottelevaisesti osoitetut tavarat kärryyn. Jos juniori huomasi, ettei osoitettua tavaraa nostettu kärryyn, seurasi itkupotkuraivari, joka ainakin kolmessa seuraamastani neljästä tilanteesta päätyi siihen, että isä tai äiti nosti lopulta halutun tavaran kyytiin. Jäin hetkeksi seuraamaan hullunkurista tilannetta, jossa kirjoitus- ja kenties lukutaidoton tyranni käskytti kahta lakeijaansa. Laskeskelin, että autokärryn keisari keräsi kymmenessä minuutissa itselleen noin kahdensadan euron edestä esineistöä, josta mikään ei ollut varmasti tarpeellista hänen henkisen tai fyysisen hyvinvointinsa kannalta. Yleensä isovanhemmat eivät jää paljon huonommaksi tällaisessa kilpailussa, ja lahjojen hinta kasvaa iän myötä, joten veikkaan, että kahdeksanvuotiaana nappula omistaa jo Ferrarin. Tai ehkä Audin, onhan Ferrari kuitenkin aika kallis.

Tiedän ihmisiä, joilla on lahjalista valmiina kesäkuusta, ja he vain odottavat, milloin sen voi lähettää kaikille ostovoimaisille tutuille ja sukulaisille. Itse olen lahjalistan kanssa joka vuosi samassa tilanteessa: lokakuun alussa tajuan, että pitäisi miettiä, mitä haluaa. Joulukuun alkupuolella äiti (tai joku muu sukulainen, yleensä kyllä äiti) soittaa ja kysyy, olenko keksinyt mitä haluan. Noin kahden viikon puhelinahdistelun jälkeen kirjoitan viidessä minuutissa jotain ylös ja lähetän listan sähköpostiin (tai tänä vuonna facebookin välityksellä. Näin se media sosiaalistuu). Onneksi tämäkin tilanne helpottuu iän myötä, kun yhä useampi lahjanostaja päätyy samaan johtopäätökseen kuin isäni. "Etköhän sä itse tiedä mitä sä jouluksi haluat. Lähetän sulle rahaa, niin voit ostaa jotain mieleistä." Eihän ruskea kirjekuori kovin persoonallinen ole, mutta sitä ei ainakaan tarvitse välipäivinä lähteä palauttamaan.

Päädyin näköjään valittamaan. No, kai se on joskus pakko. Yritetään yhteenvedoksi jonkinlaista raflaavaa loppulausetta. Lahjat ovat kivoja, mutta jotain järkeä, hei. Eihän tuo kovin raflaava ole, mutta idea kiteytynee siihen.

Home

What makes a home? It cannot be simply a place, for then it could not be moved. It cannot be simply the items it holds, for then it could be moved whenever. It cannot be simply the people it's associated with. So what is it? What makes a home be a home? What changes an appartment - a cold and drafty place with echoes in the corners - to a warm and welcoming home?

Consider for a moment your current home. If you don't have one, consider the one you had. Remark or recall the smallest details. The little dents in the kitchen floor from when you dropped the knife. The pressings that never dissappeared even after you changed the table in the living room. The ripped piece of wallpaper behind the painting from when you were hanging it up. The paint stains on the desk from when your hand slipped while painting. The window handle that would never turn all the way in. The creaky cupboard in the kitchen where you never put much anything because you hated the noice. The top shelf of your wardrobe that kept falling down if you put anything heavy on it. The little sounds that the heaters would make if they weren't on. The way sun would shine trough the windows.

None of these things listed might even apply to your home, but I'm sure you have something thought out by now. These tiniest of things: stuff that people visiting might never find out, are something essential to your home. They are a part of it, a part of what makes it home. You could not have your home without these things in it, for it would have something missing, yet they are not what makes it home.

You may have moved lately, or perhaps not. You have probably moved atleast once during your life. How long after moving did it take for the new place to start feeling like home? Is is subjective? Should it be?

I have no answers to these questions. There's something in a place that makes it home. Perhaps it's just us, deciding "this is it. This place is mine, and I'll have it be so." Perhaps it's something else. All I know for sure, is it's something I spend a lot of time thinking about.

On fleetingness, fatality and other beatiful points in life.

It seems only fitting that, as the first post was in Finnish, this one is not. Welcome, again, to the booze cabinet of the platypus. Tonight we shall ponder for a while on the fleetingness of life. Some of you may now wonder how this came to be. I'm ill equipped to explain, so I'll show you. Come along on a journey I made last weekend, and see what I have seen. Maybe even think upon it.

 On Saturday morning, we woke up to a light snow. It wasn't enough to keep us inside: it was barely enough to chill the cats' paws and send them scurrying for warm cushions. The sky seemed clear enough when we packed ourselves and the gear into the car.

 Here was our first stop. Down the river had, years before, come a huge ferrying of wood every summer. Only a few kilometers downriver was the watermill and the saw that it powered. Here was where we were headed.

 

 Across the street from the riverside saw lies an old, now abandoned farmhouse. Left on its own for some dozen of years, it has now crumbled down and decayed. It's a spooky place, to say the least.

 After browsing around for a while it became apparent that the place had never been properly emptied, nor made ready for anyone to move in again. As I stood there, camera in my hand, I couldn't help but wonder who would just up and leave a house like that. Probably much more than a house: a home. Old clothes, christmas decorations on the windows, everything simply left there for time and weather. What motivates that in a person?

  

The old sawmill had fared even worse than the house. After some browsing we found the blackened boards under the snow: the place had burned down, and had never been repaired. There was abandoned bits of gear lying here and there, like we had jumped to an alternate now that was in a steampunk era. Everything made of wood was starting to sack and break.

 The mill coop, now devoid of it's water wheel, had not fared much better than the saw. The water house's door, hanging on it's last hinge refused to lay down the secrets of the place.

 The weather fluctuated quite a bit during the day. We had some light snow, some less light snow, and even a bit of sunshine. The color changed oddly from minute to minute, almost as if time was moving on triple speed.

 

On the way back to the world. So odd that less than an hour away from our everyday lives there's such detachment, a place that's just been left for it's own. In the end we were left wondering what must have happened for all that to be simply left there. What makes a person leave half of what they own, the whole house and simply go? Why was it never sold forward? What even makes a home? I'll return to this later, if I feel like it. For now, I hope you enjoyed the day we now spent in the old farmhouse and mill, abandoned by the river.

Ensimmäinen päivä

Hyvää valitsemaasi vuorokaudenaikaa, ja tervetuloa.

Tämä on Vesinokkaeläimen Viinakaappi. Viinakaapin sisältö on monimuotoinen, mutta yksinkertainen. Pullonpohjia saattaa jäädä lojumaan sinne tänne, ja kenties kadota täydempien pullojen taakse. Jossain kaapin ylähyllyllä on valikoima pulloja, joissa on juomia kaikissa sateenkaaren väreissä varustettuna pienillä nimilapuilla, joista lukeminen vaatisi koulutusta r'lyehissä tai vastaavassa, kurkkuäänteisiin ja muinaisen jumalan mölinään perustuvassa kielessä. Saattaapa Viinakaapin sisältö vaihtua joku päivä johonkin täysin muuhun asunnon osaan, kuten kirjahyllyyn tai ruokakomeroon. Kukin saa itse miettiä, mitä nämä muutokset saattavat sisällöllisesti tarkoittaa. Minä en sitä vielä tiedä.

Suurin osa tänne päätyvistä luultavasti jo tietää, kuka minä olen, ja osaa näin päätellä blogin sisällöstä jotain. Koska joku saattaa tänne kuitenkin eksyä blogista tai minusta mitään tietämättä, kerron hieman. Vesinokkaeläimen Viinakaapista ja kenties asunnon muista osista kertoillessani saatan poiketa valokuvauksessa, runoudessa, kirjallisuudessa, ruoassa, filosofiassa ja ihan vain elämässä yleensä. Tämä blogi ei ole reportaasi minun elämäni vaiheista, mutta se saattaa aiheissaan niitä heijastella. Viinakaapin on tarkoitus kenties viihdyttää, herättää tunteita, ilahduttaa, elähdyttää tai vain saada ihminen ajattelemaan jotain asiaa. Yritän välttää päivän puheenaiheiden kommentointia täällä, sillä sen tekee varmasti puolestani joku muukin, luultavasti paremmin.

Viinakaappi tulee, haltijansa kaltaisesti, käyttämään suomea tai englantia, kumpi vain sattuu kirjoittamishetkellä tuntumaan luontaiselta. Jos siis kaihdat toista näistä kielistä tai et sitä yksinkertaisesti osaa, saattaa joku merkintä mennä merkityksineen ohitse. Huoli pois, sillä merkinnät ovat kokonaisuuksia jo yksinään, ja jokaisen voi lukea omana yksilönään.

Nyt, kun Viinakaapin sisältö on pintapuoleisesti esitelty, annan teille esikatselman siitä, mitä kenties tuleman pitää myöhemmin. Kenties, kunhan jaksan kuvagalleriaani päivittää, annan siihen tässä blogissa linkin. Siihen asti saatte tyytyä tähän yksittäiseen esimerkkiin, joka blogin taustanakin keikkuu. Kuva on otettu 10.10.2010.

Kuvan lisäksi on tarjolla runo, joka on kuvaa vanhempi. Runo on syyskuulta 2009, eikä ole nimeä.
- - -
Lämmittelen käsiäni kahvikupilla
ja katselen ulkona putoilevia lehtiä.
Kohta joutuu jo kaivamaan komerosta
lapaset ja villasukat ja kaulaliinan
ja kääntämään päälle patterit
ja sulkemaan ikkunat.

Mutta tänään paistaa vielä aurinko
ja minä lähden ulos puistoon
keinumaan.