Mulle toi!

Jouluostosvimma on viimeisillään, kun joulukuusen kynttilät jo väikkyvät enää kahden kalenterinluukun takaa. Keskustassa tämä näkyy juuri nyt oikein hienosti, sillä jouluostoksilla on niin paljon vanhempaa väkeä, joka on tullut maalaiskunnasta tai kauempaa varmistamaan, että omat kullannuput saavat juuri ne taisteluhamsterit, joista unelmoivat. Niille teistä, jotka eivät tiedä, mikä taisteluhamsteri on, googlatkaa "Zhu Zhu Pet Ninja". Sitä en sitten tiedä, mitä näillä on tarkoitus tarkalleen tehdä - usuttaa toistensa kimppuun kenties? Aika harmittomilta karvaturreilta nuo vaikuttavat kaikesta varustuksestaan huolimatta. Vaikka aika julman näköisiähän nuo ovat, katsokaa niitä tuikeita ilmeitä. (Niille teistä, jotka ihmettelevät, miksi itse edes tiedän näistä leluista tai mainitsen ne: ensimmäiseen vastaus piilee kaverini kummilapsessa, joka haluaa sellaisen pörröisemmän variantin näistä jyrsijöistä. Jättäkää Ninja tuon edellisen haun perästä pois, niin löytänette nämäkin. Toiseen vastaukseen pääsen juuri kohta.)

Joulu on juuri sitä aikaa, kun kaikki isovanhempien, vanhempien, setien, tätien ja kummien pienet kullannuput muuttuvat onnesta soikeiksi ja jatkavat sitten elliptoitumistaan mahdollisimman epäterveellisen dieetin avustuksella. Jouluna saadaan lahjoja! Jeesus, kuka Jeesus? Mikä keskitalven juhla? Hanukkah, tarkoitat varmaankin vanukasta? Älkää ymmärtäkö väärin, ei minulla ole mitään lahjoja vastaan. Mutta kun joululaulut alkavat raikua pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina, jouluvalot ovat roikkuneet naapurin ikkunasta lokakuusta lähtien ja jokainen mainoskaista kertoo, mitä minun tuttuni varmasti haluavat jouluksi, suljen yleensä television ja radion kahdeksi kuukaudeksi. Olen myös aina miettinyt, miten mainostaja tuntee kaikki tuttavani ja heidän lapsensa niin hyvin: jotkut kavereistani ei vieläkään oikein tiedä, mitä haluaisi jouluksi. Yritän aina välttää joulun haukkumista kaupalliseksi juhlaksi, jolla ei ole mitään syvempää merkitystä, mutta kun se on niin pirun helppoa. Ja nyt sen sitten teen.

Kaupallisesta joulusta tulikin mieleeni, menkää katsomaan Rare Exports: tarjolla hyvää suomalaista elokuvaa. Tämän enempää en leffasta paljasta, mutta suosittelen. Erityisen hyvä pätkä myös pienten lasten traumatisointiin, jos joulupukkia ei halua käymään.

Niin, ja minua ei haittaa kaupallisuus siksi, että sillä vietäisiin pyhyys pois Jeesuksen syntymäpäivältä, tai mitä näitä muita syitä nyt on: minua haittaa kaupallisuus siksi, että se on juuri sitä. Kun näkee kolmevuotiaan kulutusvimman vallassa jouluostoksilla, sitä helposti miettii, että joku tässä on nyt mennyt pieleen. Seurasin muutama päivä sitten vierestä, miten auto-ostoskärryssä istuva tenava osoitteli leluosaston, lastenosaston ja peliosaston läpi kaikkea, mitä näki huutaen "tuo, tuo mulle!" ja perässä kävelevä isä oikeiden kauppakärryjen kanssa - autokärryjen kantokyky ei selvästikään riittänyt - nosti tottelevaisesti osoitetut tavarat kärryyn. Jos juniori huomasi, ettei osoitettua tavaraa nostettu kärryyn, seurasi itkupotkuraivari, joka ainakin kolmessa seuraamastani neljästä tilanteesta päätyi siihen, että isä tai äiti nosti lopulta halutun tavaran kyytiin. Jäin hetkeksi seuraamaan hullunkurista tilannetta, jossa kirjoitus- ja kenties lukutaidoton tyranni käskytti kahta lakeijaansa. Laskeskelin, että autokärryn keisari keräsi kymmenessä minuutissa itselleen noin kahdensadan euron edestä esineistöä, josta mikään ei ollut varmasti tarpeellista hänen henkisen tai fyysisen hyvinvointinsa kannalta. Yleensä isovanhemmat eivät jää paljon huonommaksi tällaisessa kilpailussa, ja lahjojen hinta kasvaa iän myötä, joten veikkaan, että kahdeksanvuotiaana nappula omistaa jo Ferrarin. Tai ehkä Audin, onhan Ferrari kuitenkin aika kallis.

Tiedän ihmisiä, joilla on lahjalista valmiina kesäkuusta, ja he vain odottavat, milloin sen voi lähettää kaikille ostovoimaisille tutuille ja sukulaisille. Itse olen lahjalistan kanssa joka vuosi samassa tilanteessa: lokakuun alussa tajuan, että pitäisi miettiä, mitä haluaa. Joulukuun alkupuolella äiti (tai joku muu sukulainen, yleensä kyllä äiti) soittaa ja kysyy, olenko keksinyt mitä haluan. Noin kahden viikon puhelinahdistelun jälkeen kirjoitan viidessä minuutissa jotain ylös ja lähetän listan sähköpostiin (tai tänä vuonna facebookin välityksellä. Näin se media sosiaalistuu). Onneksi tämäkin tilanne helpottuu iän myötä, kun yhä useampi lahjanostaja päätyy samaan johtopäätökseen kuin isäni. "Etköhän sä itse tiedä mitä sä jouluksi haluat. Lähetän sulle rahaa, niin voit ostaa jotain mieleistä." Eihän ruskea kirjekuori kovin persoonallinen ole, mutta sitä ei ainakaan tarvitse välipäivinä lähteä palauttamaan.

Päädyin näköjään valittamaan. No, kai se on joskus pakko. Yritetään yhteenvedoksi jonkinlaista raflaavaa loppulausetta. Lahjat ovat kivoja, mutta jotain järkeä, hei. Eihän tuo kovin raflaava ole, mutta idea kiteytynee siihen.