Joulu on tosiaankin aivan kulman takana: oikeastaan kulmakin on jo mennyttä, kun tuijotin hetki sitten moppiini nojaten kalenteria. Kahden päivän päästä on, jälleen kerran, jouluaatto, ja kristityt ympäri maailmaa juhlistavat Jeesuksen summittaista syntymäpäivää, kun joulupukki rikkoo fysiikan lakeja. Tietenkin tiedemiehet aina silloin tällöin jaksavat huomauttaa, että hei, Jessen synttärithän ovat luultavasti täysin väärässä paikassa, johon yleisin vastaukseni on "mitä väliä?". Tämä ei johdu siitä, että sillä ei olisi mitään väliä, vaan siitä, että suurin osa tieteilijöistä tai muuten vain vastarannan kiiskistä valittaa joulun sijoituksesta kalenterissa vääristä syistä: yleensä valittamisen ilosta, sillä lähes kaikki muut syyt ovat nykyään toisarvoisia. Olihan se nyt aika ovela temppu laittaa oma juhlansa kaikkien pakanoiden hippojen päälle, että saatiin ne kitkettyä kivasti pois. Tavat kyllä jäivät: ylensyönti, hautakynttilät, kokon poltto (joka on kyllä nykyään poistunut hyvinkin tehokkaasti)...
Oma suhtautumiseni jouluun on monisyinen: lapsuuden jouluni olivat kristillisiä, mutta kirkon joulua vaivaa mielestäni sama ongelma, kuin usein muutakin kristillisyyttä: se on dogmaattinen, seisahtunut ja vailla kosketuspohjaa. En jotenkin usko, että jumala kieltäytyisi kuuntelemasta minua, jos en käy kirkossa. En kuitenkaan koe, että kenenkään muun tapa viettää joulua olisi parempi tai huonompi. Kyllä kirkossa saa, ja pitää saada käydä jouluna: sinne ei pidä saada raahata mukaan jokaista, joka sadan kilometrin säteellä sattuu olemaan paikalla.
Isoäitini katsoo joka vuosi joulurauhan julistuksen. Tapa on minusta hyvä, mutta surullisen suomalainen. "Olkaa nyt jouluna, herran tähden, kiltisti. Rellestäkää pyhien jälkeen sitten." Eihän siellä näin sanota, mutta siltä se tuntuu. Miksi rauhaa pitää muistuttaa suomalaisille kolmeksi päiväksi vuodesta? Onko tässä jonkinlainen moraalinen krapulaperiodi, katharsis, joka antaa oikeutuksen perseilylle aina seuraavaan jouluun asti? Jälleen tapa on hieno, mutta toteutus tuntuu väärältä.
Joulu on ihan mukavaa aikaa, kunhan saa siivottua, ruoat laitettua ja lahjat ostettua: tästä yhdistelmästä syntyy tietenkin se kuuluisa joulustressi, johon lopulta kaatuu monen suomalaisen joulu. Tekemistä on aivan liikaa, ei millään ehdi, apua, tästä ei tule mitään. Herääkin kysymys: jos ei jaksa eikä ehdi, miksi on pakko? Onhan perinteinen perhejoulu mukava ja kaikkea, mutta jos äiti makaa vuoteessa sängyn omana ja alkaa huutaa aina kuullessaan sanan joulu, tuskin muutkaan perheenjäsenet nauttivat joulustaan kauheasti. Miksei jouluna voisi ottaa rennosti, tai aloittaa vähän aikaisemmin?
Sain tänään muistutuksen siitä, kuinka opiskelijavoittoinen kaupunki Jyväskylä onkaan. Kävin ystäväni luona Kortepohjassa toivottamassa hyvät joulut ja hoitamassa viimeiset käytännön asiat, ennen kuin itsekin lähden, ja huomionarvoinen seikka oli, että koko opiskelijakylä on tyhjennyt lähes täysin: vain muutama myöhäinen lähtijä, sekä kaupungista kotoisin olevat tai oman, uuden perheensä kanssa joulua viettävät ovat yhä paikalla: kaupungin väkiluku lienee pudonnut ainakin viisi prosenttia.
Sain tästä opiskelijapohdinnastani kimmokkeen aiempaan mietintääni kodista ja sen ilmentymistä. Kuten otsikosta voi lukea, opiskelijat lähtevät jouluksi kotiin. Moni tulee toki takaisin kotiin palatessaan jälleen lomien jälkeen Jyväskylään, mutta harva jää kotiin viettääkseen joulunsa kaupungissa. Tällainen joulu vaatii oikeastaan perheyksikön, jonka kanssa joulunsa viettää. En ala tästä vetämään sen suurempia johtopäätöksiä: olisin kuitenkin väärässä.
Hyvää keskitalven juhlaa kaikille, millä nimellä sitä kutsuttekaan! Minäkin lähden jouluksi kotiin, vaikken itse usein tuota termiä käytäkään. Tekstin kuvat ovat talvinen toivotus kaikille, joten tonttulakit ja muut erityisen jouluiset krumeluurit loistavat poissaolollaan. Have a great Winter Solstice, everone!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti