Kiireestä

Kiire on pirullinen asia. Nyt moni ajattelee, että "niinpä muuten on. Stressitaso nousee, koko ajan tuntuu siltä, että pitäisi tehdä jotain, eikä mitään oikein ehdi tehdä kunnolla." Tämä on aivan totta. Kiire tuottaa edellämainittuja ongelmia, jotka vaikeuttavat tilapäisesti elämää. Kiireen aiheuttama stressi ja tunne siitä, että koko ajan pitäisi tehdä jotain, ovat ikäviä, samoin kuin tunne siitä, että kaikki täytyy kiireen vuoksi tehdä vasemmalla kädellä. Tämä ei kuitenkaan ole syy sille, miksi koin tarpeelliseksi kirjoittaa kiireestä. Syy ei ole myöskään se, että jouluaattoon on kirjoitushetkellä kaksi päivää ja kärsisin joulukiireestä, kuten niin moni tuntuu kärsivän. En ole kauhean jouluisa ihminen, eikä joulu näin aiheuta minulle paljonkaan ylimääräistä stressiä. Suurin otsasuonen pullistuma joulun vuoksi tapahtuu, kun yritän käydä tavallisilla ostoksilla ja korvissa raikaavat kirotut, puhkikuluneet joulurallatukset (en pidä joululauluista) ja joulupaniikin laumaeläimiksi muuttamat kanssaihmiset tukkivat kassat ja kauppojen käytävät.

Jos tänne sivulle on viime aikoina eksynyt, on saattanut huomata, ettei päivityksiä ole näkynyt kovinkaan tiheään. Päivityksiä ei ole näkynyt oikeastaan lainkaan. Niin kutsuttu selitys tulee nyt sitten tässä. Itselleni pahin kiireen "oire" on se, ettei asioita saa tehtyä. Koska on kiire, asioita, joita ei ole pakko tehdä, ei tarvitse tehdä. Harrastustoiminta vähenee, vapaa-ajan tekemiset karsiutuvat, kavereita näkee vahingossa ohimennen,  blogitekstit häviävät täysin... Kiire on täydellinen tekosyy käyttää se vähä aika, mitä itselle jää, mälväämiseen. Niinpä sellaisina viikonloppuina, kun on oikeasti vapaata, löytää itsensä pakollisten tekemisten ulkopuolella makaamasta sohvannurkassa silmät puolitangossa, ja yhtäkkiä koko syksy on hävinnyt kuin sumu auringossa. Tämä noidankehä ei kuitenkaan jää tähän.

Jossain vaiheessa, kiireen jatkuttua tarpeeksi kauan, kun kaikkea ei pakollista on poistanut kalenteristaan niin, että siellä lopulta on tyhjää, kiireen kuristuksiin joutunut yksilö huomaa vapaa-ajallaan vaeltelevansa levottomasti ympäri asuntoa. Yhtään kalmanlinjaa ei häämötä seuraavalla viikolla, kaikki tehtävät on tehty, mitään ei ole unohtunut. Kuitenkaan omituista tunnetta siitä, että jotain pitäisi olla tekemässä, ei saa karkotettua. Kiireeseen on niin tottunut, ettei siitä osaa päästää irti. Ja niin keksii jotain uutta tekemistä, mielellään pakollista, jotta se tulee tehtyä. Ympyrä on täysi.

Kiireestä on helppo rakentaa itselleen este. Monella erilaisella tavalla. Opintojen kiireen pitäisi toivottavasti vuodenvaihteen jälkeen helpottaa, ja vaikka kiirettä yhä olisikin, olen päättänyt ainakin yrittää olla välittämättä siitä. Katsotaan, miten käy. Kaiken tämän kiireen kekselle voisin jakaa muutaman kuvan syksyn sadosta.

Ylhäällä oleva kuva on otettu ensimmäisisten pakkasten jälkeen. Kuurankukkia ei piirtynyt ikkunoihin, mutta varjossa sammal ja ruohonkorret kukittuivat kyllä. 

Kuva oikealla jäi hieman suttuiseksi, mutta sulatti sydämeni. Lappu oli kerrostalon ulko-ovessa ja siinä lukee: "KADONNUT: NALLEKARHU. VAALEANRUSKEA, N. 20 CM PITKÄ JA VÄHÄN NUHRUINEN NALLE ON KADOKSISSA - KAKSIVUOTIAAN OMISTAJAN IKÄVÄ ON KOVA. ILMOITATHAN MAHDOLLISISTA HAVAINNOISTA NUMEROON -- TAI --. KIITOS!"

Vaikka otsikon mukaan tämä kirjoitus ketrtookin vain kiireestä, on tarjolla myös toinen aihe. Nimittäin tagit. Toisinaan pohdin, pitäisikö minun tagata blogiani. Muistaakseni suomenkielinen termi tälle on tunniste. Tarkoitan niitä härpäkkeitä, joita pyörii pikkuinen pilvi erikokoisella printillä yleensä blogin oikeassa laidassa. Olen toisinaan ajatellut lisääväni näitä, mutta en jaksa keksiä kuvaavia termejä tekemisilleni. Ne kuulemma "nostaisivat blogini markkina-arvoa ja luettavuutta" mutta minua ei oikeastaan kiinnosta näistä kumpikaan. Blogiini saa tulla ja sitä lukea, jos tahtoo. En pakota kumpaankaan. Erityisen hyvän esimerkin tagien käyttöä vastaan löysin ystäväni blogista: hän oli kirjoittanut melko pitkän (ja mielenkiintoisen) blogitekstin, mutta kun pääsin tekstin loppuun, sivupalkki väitti, että sivun loppuun on matkaa vielä kolmasosa. Tämä johtui siitä, että ystäväni tagipilvi oli täysin karannut hallinnasta ja ohitti pituudellaan blogitekstin heittämällä. Kenties tässä on jollekin tarjolla arvokasta informaatiota, minulle se näyttäytyi neurootikon ostoslistana tai hävyttömänä egon nostatuksena.

Us Jacks (and why we no longer belong)

The modern world is one of specialization. In Finland we're schooled for a minimum of nine years, with the first true specialization coming right after with two to five extra years: high school or vocational school that begins where public schooling drops us off. It is here, at approximately fifteen or sixteen, that one should be able to tell what he or she wishes to become. Hark, I hear someone go in the back: high school gives a general schooling that leaves three extra years to ponder what you'd wish to be. Alas, no.

High school and vocational school both specialize us, even if we don't recognize what is happening. With vocational school this is rather self evident: you will graduate with a profession. The specialization that happens in high school (or gymnasium, if you prefer) is more subtle but still there. After taking the matriculation exam and graduating, a then-former high schooler is rather required to move on in his or her schooling: the high schools of Finland do not give us much to become useful, productive members of society. The Finnish high school is a preliminary schooling system, preparing students for university or university of applied sciences. What everyone forgets to tell is that what you study in high school will affect where you'll be going after. Didn't take physics? Goodbye, architecture and engineering. Didn't feel like biology? No, sir, you won't be a doctor. Yes, all of these gaps can be "repaired" with extra schooling. No, the modern system does not look upon this kind of thing kindly.

So, we should know what we wish to be at 15? What if we don't? There seems to be no good answer to this: the best one I ever got from our study counsellor was: "Well, think about it." All this brings us down through the years to today and the reason behind this post. What if even now, after three years of university and rolling steadily into the fourth one, I'm still not sure I'm studying the one thing I want to do for the rest of my life? I've often heard the phrase "Oh, you don't need to know yet, you can always change what you study or study something new!" and it always seemed a bit tacky. How many have looked at the current model of schooling and the way it's going? Less freedom, faster schooling, and for heaven's sake no sidetracking. So you don't really want to study whatever it is you're studying? Too bad, you're stuck with your choice.

As I wrote above, today's world is one of specialization. I've personally never been one to specialize with fervor on something: I prefer to know a lot about everything, just not, well, everything about something. I'm often unsure about what I wish to do with my life: I'd rather test things out than jump into something simply to find out after five or six years it is something I don't want to do. I would rather be a Jack of all trades than a Master of one. Unfortunately the world seems to have passed us jacks by: it is time for us to conform, tighten the cravat and fall in line. Choose a job, overqualify for it and then stick with it until your far away pension. Good luck.

Glum as this got, here're a few photos of this year's early autumn. Do enjoy what's left of it. Winter is coming.

Tasapäistävän opetuksen valtakunta

Joskus, kun tätä blogia perustin, julistin, että yrittäisin välttää politiikkaa, uskontoa tai muita aiheita, joista kaikki muutkin jo kirjoittavat. Tänään rikon tuon lupauksen ja valitan suomalaisesta koulutuspolitiikasta, tai tarkemmin ottaen sen toteutuksesta nykyisessä koulujärjestelmässä.

Suomen koulutusjärjestelmä on tasapäistävä. Suorastaan pelottavan tasapäistävä. Meillä ohjaus on suunnattu yhdelle ryhmälle, jonka voidaan olettaa oppivan melko keskiarvoisesti tietyllä tavalla, jota oppikirjojen rakenne ja eteneminen sitten tukevat. Onko kouluarvosanasi keskimäärin 6-8? Onneksi olkoon, olet suomalaisen koulujärjestelmän kohderyhmää. Keskitason oppilas on järjestelmän ystävä: hän ei vaadi erityistä huomiota, eriyttämistoimenpiteitä tai tuota opettajlle ylimääräistä työtä. Arvoasteikon päihin jäävät oppilaat vaatisivat lisää huomiota asiat todella oppiakseen tai lisää syventämistä, jotta opinnot olisivat heille mielekkäitä tai haasteellisia. Järjestelmä ei kuitenkaan tätä tarjoa, vaan ainoa vaihtoehto tällaiseen eriyttämiseen on opettaja.

Opettajan tulisi siis löytää oppilaat, joille oppimateriaali ei tarjoa tarpeeksi älyllistä ja sisällöllistä haastetta sekä ne, joille materiaali tarjoaa liikaa. Sitten täytyisi selvittää, kuinka suuria eroja näissä oppijoissa on sekä se, miten he oppivat. Sitten näille pitäisi pystyä tarjoamaan mielekkäitä, tuloksiin johtavia vaihtoehtoja, jotka eivät mielellään olisi "tässä on tällainen kirja joka syventää aihetta, etsi se kirjastosta" tai "tukiopetus on keskiviikkona neljältä, jos tulisit sinne." Nämäkin ovat tietysti parempia vaihtoehtoja kuin ei mitään, mutta lopulta ne luovat tasaisen massan, jossa heikoimmat pakotetaan pysymään ryhmän mukana niin, että oppiminen jää pintapuoliseksi ja parhaille ei anneta tilaisuutta yrittää ponnistaa niin ylös kuin heidän olisi mahdollista päästä. Veden lämpötila pysyy lähellä keskilämpötilaa.

En tiedä, miten tämä ongelma olisi helppoa tai edes mahdollista ratkaista järkevästi. Eriyttäminen on asia, joka ei yksinkertaisesti ole läheskään aina helppoa tai edes resurssien valossa välttämättä mahdollista. Opettajana saattaa olla lähes mahdotonta edes havaita oppilaita, jotka tarvitsisivat jotain muuta kuin perusopetusta ryhmästä, jota opettaa vain muutaman tunnin viikossa. Monesti oppilaat oppivat myös piilottamaan osaamattomuutensa niin, ettei sitä ennen koetta edes huomaa. Ongelma on selvä, mutta ratkaisut puuttuvat.

Kun nyt päädyin puhumaan kouluista, laitan tähän teille sellaisesta muutaman kuvan. Ajan hammas ja korjaustyökalut ovat kenties purreet sen pintaa niin, ettei opinahjous enää siitä erityisemmin kumpua. Koulukin on lopulta lähinnä tiiliä, puuta ja betonia, ja silti sen pitäisi olla kovin merkityksellinen. Nyt menee niin metafyysiseksi, että lopetan, ennen kuin nolaan itseni pahemmin.

 

Jyväskyyläilyä

Tämä on mainos. Edellinen lause on ainakin tavallaan tosi, joskaan en näe tämän mainoksen hyötyjä itsessään, joten se on mainos vailla tarkoitusta. Itse mainos seuraa tätä itsereflektiota.

Aloitimme muutaman ystäväni kanssa yhteistyöprojektin, jonka ideana on katsella kotikaupunkiamme Jyväskylää hieman toisenlaisin silmin. Kyseessä on samalla jossain määrin interaktiivinen hanke, jossa lukijat voivat pohtia, mistä kyseiset maamerkit löytyvät. Tähänastisia ja tulevia löydöksiä voi katsella osoitteessa http://jyvaskyyla.wordpress.com/.

Nyt on kuitenkin aika mennä nukkumaan, sillä aamut tulevat yllättävän aikaisin, jos valvoo tarpeeksi myöhään. Mainos, joka ei kenties olekaan mainos, päättyy siis tähän.

Uunin lämpötila

Tämä on lyhyt ajatus, joka minun on yksinkertaisesti pakko jakaa.

Kun minä olin lapsi, uunivalmiissa pakkauksissa (pullat, ranskalaiset, valmispitsat) oli aina ohjelämpötilana 200 celsiusta. Tämä oli erityisen käytännöllistä, koska useimmissa kohtaamissani uuneissa 200 osuu vastareunalle lämpötilasäädintä 0:sta ja on näin ollen vääntöpalan toinen kärki: uunin sai kivasti päälle pimeässä.

Nykyään lähes kaikkien uunivalmiiden tuotteiden paisto-ohjeissa uunin lämpötila on 225. Milloin tämä muutos tapahtui, ja miksi?

Arkipäivän mystiikka lienee käynyt kotona istujalle liian kiintoisaksi. Yritin selvittää, mutten vielä ole löytänyt mitään vastausta. Kertokaa joku, jos tiedätte.

Musings

 I gave, in a previous post, an arbitrary number of how much I had written after I started writing every day. The numbers were a bit off: there was more of everything than I thought at first. A friend of mine asked me when everything I wrote would be viewable, and my initial answer was "never". I've always written more for myself (unless asked to write something) than for any sort of public. But I thought about my answer again a few times, and figured something. The thought went along these lines: "hey, I might as well show what I've written to someone, because what's the point if no one ever sees any of what I write." I don't much care for showing stuff I've written to people, because in my opinion what you write tells a boatload of who and what you are, and I play my cards pretty close to my chest most of the time. But to hell with it, here's a little something. Mr. Fox, you can blame this on yourself.

This is more a musing than a short story, with nothing more than a character in a still picture. Make of it what you will.

Writer

He sits in his chair, leaning his head on his hand. The chair, like everything in the room, is rather cluttered: he cleans when it occurs to him to do so, but might just as often simply leave everything lying where it is for ease of access later.

He's not what you'd consider attractive, but he's not ugly either. His body is lean, and when he moves he brings to mind a bow, halfway pulled, or perhaps a bit-too-tight string on a guitar or a bass. He has a tousled head of hair that never quite settles acceptably, leaving him with a constant somewhat bemused look, as if he'd just got out of bed. His face is memorable, but the edges seem a bit too sharp, the hollows a bit too deep, as if he's a rough of a sculptor rather than a ready-made piece.

He lifts his eyes now, up from the paper he's been staring at. Around him and the paper, scattered on the tabletop are bottles of ink, slipshodly capped, a few half-burned candles, a leather-bound book and some more papers, others with somethink inked on them, others seemingly white. Next to the paper in front of him is an inkstand, with a bottle of dark blue ink and a quill. The quill is a work of art: beautifully sculpted, reddish wood with details and flourishes all along the grip, with an embellished metalpiece at the end.

He doesn't seem to be looking anywhere: his eyes flick from the halfway opened window to the edge of the cealing, the closed door, the piles of clothes and books on the floor and finally seem to settle on some point in mid-distance. He stares into space for a few moments, then closes his eyes and pinches the bridge of his nose. He sighs, rubs his face with both of his hands, sighs again and grabs the quill. He unstoppers the ink bottle in the stand, lowers the quill to the brim of the bottle, then hesitates. He holds his pose for almost fifteen seconds, then sighs once more, shakes his head and places the quill on the stand. He stoppers the bottle again, gently pushes his chair back and unfolds himself.

He's a tall man, and "rise" would be the wrong word to describe the way he unseats or rises from the floor. He stands up quite like a marionette when its strings are pulled, unfolding almost on spot. The way he looks around after getting up gives a feeling of constant worry that he might, without intent, hit something or somebody. The same care is given to his movement, with his eyes always travelling a few feet infront of him, checking everything and everyone so as not to cause commotion. Of course, from time to time he will slip into deep thought, and his eyes will stop watching his path. At those times, he will retreat into hisself and, unconscientously, bump into people and objects, mutter an apology and carry on: rather like a sleepwalker among waking men.

Tuoksuista

Tajusin, että tämä teksti kaipaa seurakseen kuvia, joten sen julkaisu viivästyy, kunnes LightRoomini toimii jälleen. Jutun kuvat liittyvät tai eivät liity annettuihin aiheisiin. Tämä on myös ensimmäinen suomeksi julkaistu teksti aikoihin. Tiedä häntä (tiedä pää) miksi. Mielestäni tekstit pitää kirjoittaa sillä kielellä, jolla ne tulevat päähän. Käännöstyö johtaa aina lopulliseen tuotteeseen, joka eroaa alkuperäisestä: sanojen merkityksiä ei yksinkertaisesti voi kantaa kielestä toiseen. Hyvänä esimerkkinä tästä on saksan adverbi darauf (dauf), jota käytetään preposition ja pronominin sijaan. Merkityksen käännössä lähelle pääsee englannin after, mutta sillä ei voi viestittää daraufin "sen lisäksi, siitä huolimatta" merkitystä samalla tavalla. Tämä ei kuitenkaan liity tämänpäiväiseen aiheeseemme.

Tuoksut. Tuoksut ja hajut tuovat mieleen muistoja ja ovat maailman hahmottamisen kannalta oleellinen osa. Niihin tulee kuitenkin harvoin kiinnitettyä todella huomiota. Kaikki tietävät, miltä vastaleikattu nurmikko tuoksuu. Mutta miltä tuoksuu nurmikko, kun sitä ei ole leikattu? Miltä tuoksuu sade, tai ukkonen?

Avasin maanantai-iltana pystyvaatekaappini nostaakseni pesussa olleet kauluspaidat takaisin kaappiin. Kaappi tuoksui vanhoilta nahkakengiltä. Tuoksu ei ollut vanhojen, hikisten tennareiden aroma tai kenkäkaupan uudenkarheiden nahkakenkien odeur, vaan nimenomaan vanhoille nahkakengille uniikki tuoksu: yhdistelmä kulunutta nahkaa, useita kerroksia kenkälankkia ja jotain muuta. Tuoksusta tulee minulle mieleen isoisäni, joka on sinänsä loogista: ovathan kyseessä isoisäni vanhat kengät. Meidän jalkamme sattuvat olemaan täysin samaa lestiä, ja pelkkä pohjallisten vaihto siunasi käyttööni mukavimmat juhlakengät koskaan.

Meillä oli toisessa lapsuudenkodissani - talossa, jossa asuin kunnes muutin omilleni - puulämmitys: jumalattoman suurella vesipannulla varustettu päältäladattava polttouuni, joka veti muutaman täyden banaanilaatikollisen polttopuita kerralla. Olen useammin kuin kerran saanut kuulla haisevani savulta seuraavana päivänä, vaikka en olisi edes käynyt pannuhuoneessa. Savun haju on minulle kotoisa, jopa mukava tuoksu, ja tunnistan jopa joitain puulajeja niiden savun tuoksusta. Kun monelle savun haju on pistävä ja epämiellyttävä, minulle se tuo mieleen vanhan kotitalon ja fyysisen työn (polttopuut eivät ikävä kyllä siirtyneet uuniin itsestään, tai edes muuttuneet kokonaisista puista polttopuiksi ilman moottorisahan ja kirveen avustusta). Minä nautin savun hajusta, tai kenties oikeammin affektionaalisesti savun tuoksusta.

Entä kerrostalojen varastot ja pyöränkumien haju? Erityisesti ulkoiluväline- ja pyörävarastossa tämä on lähes aina huomattavissa. Kylmäkellarien kostea tuoksu? Kuuma asfaltti? Vanha, halvalle paperille painettu kirja? Veden tuoksu? Veden tuoksu tuo minulle aina mieleen kalastamisen, sillä joskus todella pienenä assosioin tuoksun ongittuihin ahveniin ja särkiin.

Ihmiset leimautuvat tuoksuihin erityisesti nuorena kohdatessaan tuoksuja ensimmäistä kertaa, ja näin tuoksut tuovat usein mieleen lapsuusmuistoja. Minä nautin tuoksuista, joskin makuni on hieman omintakeinen - esimerkiksi vanhoine nahkakenkineen.

Procrastination

I've always felt that it's quite unfair, the way writing works or doesn't work, atleast for me. There might be a week, or two weeks, that I simply have so much ideas, so much energy that it spills out and texts form almost without me. But then, just as easily, I might have weeks or even months with no inspiration, no feel for writing. After I started with my "write something everyday" system, I've written something almost every day. So far, I have forgotten to write anything on six different days in about four months. It's not a clean bill, but it is pretty close. The fact still remains, that my inspiration is both sporadic and clearly lacking.

"Hello, my name is Teppo, and I'm a procrastinator." (or is it procrastinationist? Be that as it may...)

In these four months I've written eleven complete short stories and almost a hundred poems or a sort of distillated thoughts. Not bad, right? I have also, however, started over two dozen (probably even three dozen or more, I didn't actually count them) of short stories and such, and have yet to return to any of them. The last month, especially, has been a slacky period for me. It's not that I don't write: it's that I don't write anything for real. Of course, since all I write is top drawer stuff anyway, I'm not sure how well "for real" applies. But the fact remains, I've written very little this past four weeks: one finished story, and one half-arsed start of a story. Everything else has been dabbling: a paragraph or two, a one-verse poem... Procrastinating is easy.

Take this blog: when I started I thought I'd write maybe once or twice a week. I still think I should write once or twice a week. But nothing's ever been easier than looking at the clock at half past ten in the evening and going "oh, it's that late. I'll do it tomorrow." Sure, you will. We've seen that already, haven't we? I've even saved some beginnings of blog posts into the drafts here, to finish them later. The oldest of those were saved a month ago.

I know only one definite cure to writer's block, procrastination or whatever you may wish to call it: pick up a pen or whip out the keyboard and write. I think it's the only one, really. Why is it so hard, then? Partially, I know, it's because I feel I have nothing to say. Last night, I was standing on the balcony, watching it pour, I mean really pour outside, like it was raining for a weeks worth, and I was thinking "this is really pretty in a melancholic way, I wish I could put this down on paper or something." And then I got stuck on the "how". How can I convey what it is to actually have the dark blue of midsummer nights edged by a real downpour: to see streetlights carve little white bubbles in the dampened midnight blue, the drops pattering on the asphalt and grass and rooftops and metal grilles and leaves, the total void of human and animal life out there in my absolute viscinity... I simply had no way of putting it all down, and I gave up and figured I'd just go to bed. Because procrastination is that easy. It's not like I didn't put down the major points of the effect just there.

I suppose I'd need more of a taskmaster than a gentle muse. Someone to really whip me to write. Looks like I have been able to whip myself only halfway so far.

Creating art

There's a question I ask myself about atleast once a day. How to be better at writing? It often changes by topic to "how to take better pictures" or "how to draw better" or something else entirely. The heart of the question remains, however. How can I make my art better? How can I make my art resemble me, the world or the people and things around me more?

I'm gonna line up with the medium I currently use the most, what with the self-enforced everyday-clause. So, how to be better at writing? There's a simple six-step plan that I've found works pretty damn well: read, read, read. write, write, write. This little plan can be fanned out to cover all the arts: you get better at something by doing it. You can study the human physique for ages and ages again, but only by drawing people will you learn the curvature of the lines: the sharp and soft places and the gentle shadowing. You can read on photography techniques, exposures and shutter values but you'll never learn what they mean on film before you take hundreds of pictures. You can read every cookbook and food blog out there, but you'll only really learn how to cook by, well, cooking. And yes, I'm implying that food is art. It is.

This technique has a flaw, however: everyone is blind to their own mistakes. This notion hit me in the face exeptionally hard when I read the feedback a friend of mine gave on my bachelor's thesis: she had noted stuff that was plain stupid, unexplained or fuzzy on the edges that I had simply skimmed over as "ok". Things you might think are new and awesome might just be old and foolish and make no sense to anyone else. While writing, you will make mistakes and you won't notice them all yourself. This is why we have proofreading. This goes for all the other arts as well. There will be mistakes, and you should have someone that is prepared to point them out.

Then there's of course a few things you should simply know before you start creating: things they might not tell you but that are out there to see. Checkov's rule. Likable characters (or totally unlikable characters. Something to rope the readers in, anyway). Hook at the start. Finish what you start. Grammar. There's a lot of stuff that should happen in a text for it to be really, really good. Not all these rules are meant to be followed blindly, and actually arbitrary pedantry will swamp you down and stop you from ever reaching your full potential. Complete overlooking of all the rules will probably make what you write utter crap as well, though, so it's a fine line you need to walk.

I'm no genius with any of my arts, and might probably never be. But I strive to be better, and to enbetter those around me if possible. Art is a channel to the soul (or whatever cognitive center of non-linear thought and emotion you wish to believe in) and should be couraged. Do what you're good at, and make it an art. And try not to be an ass about it. I promise I will try.

Winter, part two

As those of you who are more familiar with what I photograph and why will already know, I have something I love to document more than anything else: light. What light does to the human eye, and what it does to a photograph, is unique. I try to capture this in the pictures I take. The second part of the pictures of winter past shall be mostly devoted to, therefore, light, in it's different forms. Welcome to the frozen north.

The winter was, beyond all doubt, cold. With coldness comes ice, and we did have some pretty nifty icicles during the late winter.

I adore the deep, azure blue of the sky that comes with spring days. It's a color I simply like, for some reason.

On cloudy nights, the hazardous yellow of street lamps colors everything. The snow reflects it up, the clouds reflect it down, and it gets stuck into the mist and fog inbetween. In it's own way, it's rather beautiful.

Sun plays tricks with the eye, and with the lense. It's a fascination of mine, somewhat, to see what shows and what doesn't when the sharp contrasts turn everything black-and-white.

Mostly, when people connotate beautiful and weather, they think of a sunny weather. But it doesn't always need to be. Personally, I find beauty in storms. The camera takes badly to those, though.

The winter is well gone, though we did get a batch of snow on Labor Day. Really dark nights are some months away still, so I'll leave you with a memory of some. The winter is remembered, and so it is time to move on. Have a nice summer and spring!

Winter, part one

Well, the spring is very much officially here, so its time to look back at the winter past. Let's take a stroll down memory lane and see what it had to offer, shan't we?

  

Winter was a bit long in the making: the brown and dreary autumn seemed to drag on for what seemed like a small eternity.

There had been snow, alright: but it always pooled, and turned to slush, and was gone. Then, one day, the world seized to be grey, and turned white.

 

 

The world had, overnight, turned white to stay. It was winter. And the next thing we knew, it was the end of December. I even got a glimpse of some aurora borealis in the making.

 

From there, it was a quick hop forwards to the turn of another year.

The nights did get dark, though.

-- but the days were quite bright, in comparison.

 

We'll carry on from here next time around. Remember the winter fondly, for it will be a while until another one. Dream cold dreams!

Translated literature

Is literature - especially poetry - different after translation? Short answer, yes. Long answer, still yes. I suppose I'll need to elaborate for it to actually be the long answer, though.

First thing to consider in translation would be language: the language of the original piece of literature, the language the literature is being translated to and the difference of those two. How does one translate metric poetry without changing the message? A stanza written in Russian, English or Finnish are quite different from each other, as even the morphology of the languages differs quite greatly. How can you translate metric lines without either changing the meter, the message, or both? What about names? In much of literature, especially fantasy, names carry meanings and implications. Should they be translated, especially as they are often so tightly wound into culture that if translated, they lose half of their meaning? What about other cultural reference? Of course, even time dims culture so that, without actually seeking the information, you will not know what has been meant and what underlying currents can be found in any given text or message.

Translated fantasy and science fiction prose from the 90's (translated to Finnish, that is) is an outstanding example of astoundingly badly translated literature. For example, in Robin Hobb's Farseer books' Finnish translation, no one is wearing pants: the original piece has everyone wearing leggings, which the translator has translated as gaiters (säärystimet). I suppose he might've been meaning breeches, but the effect was quite confusing as I first read the translated books. Translatory variation and dissonance, especially with names, appears throughout the decade: in Hobb's books, in Gaiman's translated works, in Pratchett's translations... Earlier translated works of the aforementioned genres are rather interesting reading as well as words have been made up - a brilliant example of this being Kalpa Kassinen and Liskiö (you may google these if you wish). Most of the fantasy and scifi translated to Finnish in the previous century does stand out as being slipshod, as if no one actually bothered. Then again, how well could it be translated?

As I mentioned previously, I had quite the epiphany while discussing Walt Whitman's Song of Myself: I read it in English, while the rest of the participants read the Finnish translation. Song of Myself is not exactly metric, so one could have translated it meaning to meaning. Some phrases had, however, been changed from positive to negative, or the other way around: some words were missing and others had been added, to give atleast a different implication, if not a completely different meaning.

All this sparked a question: can translated poetry be discussed as the same piece as the original? Personally I have yet to see translated literary works that would stand in comparison to the original: while they can be discussed in reference, they aren't actually the same. Sometimes even discussion in reference can be considered impossible: if one were to discuss a poem, and its implications and references are different in the two works read by the people discussing, it rather feels like one was discussing two different poems. How far apart can the translation and the original be from one another until they should be considered two separate works, or should they be considered such from the beginning? How can you draw the line?

On happiness and writing

Some conversation about writing, the answers I got on my previous post, and some friends reading The Sorrows of Young Werther have brought me back to a subject I visit sporadically but recurringly. Happiness and literary works.

If we are to believe romantic literature - especially old(ish), Mid-Europian romantic literature - true creativity is spawned from misery. If one were to look at movies made, books written or stories told of great writers of old, a common theme could be found: all of them seem to have been definitely unhappy. Of course, common happiness is rather dull, and therefore not very noteworthy, but still it seems that every literary genius until the twentieth century (and somewhat through it) had to have some great misdeed, unhappiness or malady to spur their writing.

I discussed writing with a friend, and mentioned my "write something every day" promise I made to myself. We began to discuss what it was I wrote. When we got to the fact that poems - or something very much poemlike, but where and how does one draw the line - made up most of what I wrote (my prose comes in spews and gusts: I did finish the muse piece though) he mentioned that he had not written almost anything for ages. It was interesting, as before he was one of the industrious striving desk drawer poets I knew. He had a theory of it, which, summed up, would be along the lines of "I'm too content with my life, and therefore have no great feelings to base any great lyric works on." I had no argument to counter him: it was what he felt, and there was no way of proving him wrong. There was a question this provoked in me, however, that gestated for quite a while before solidifying.

Is it truly only misery that spawns creativity? Foes writing reflects the writee (yes, it's writee on purpose), or the setting of the writing in some detail or undercurrent? Certainly, when browsing through most of what is listed as the great literary works of the world, one stumbles upon bad setting, bad luck or just generic bad something quite a deal, but surely there must be happy feelings down there? I have yet to take a plunge through the literary works of our forebearers, but I did do a routine check of world literature classics in the book sets that are laid out for literature studies in our university. Finnish literature shall hold steadfast to everything sucking for atleast someone (it is Finnish literature, after all) so I discounted it from my search.

For basic studies I found three arguably "happy" pieces: Decamerone, Don Quixote and Gulliver's Travels. As Don Quixote's focus in on mistravels, mishaps and, well, mis-everything, we shall discount that. The whole setting of Decamerone is rather morbid and most of the stories end rather sadly as well, it shall be discounted as well. Well, atleast Gulliver is jolly as can be, is it not? Let us consider what it was when it came out: a piece on corruption and faults of a nation, dressed and veiled in satire. Quite unappealing for the jolly folk. Alas, we are left with no happy books for basic studies. To have a few examples of other pieces on the list, there are E. A. Poe's The Raven (and other works), Goethe's Young Werther, Sofokles' King Oedipus, Tolstoi's Anna Karenina and Kafka's The Trial. For later studies, the list has few brighter spots.

Actually, I must digress myself: I just remembered atleast one piece that is happy, or atleast truly claims to be. Given, it is of mid-nineteenth century, but still. Walt Whitman's Song of Myself, fist published in 1855, is a first-person narrated poetic epic of the miracle of life in all it's forms. I suggest it to everyone (in it's original language: I'll perhaps write about this later).

Well, no matter how we look at this, it seems most of the great literary works of the western world are sombre, sad things. Perhaps great inner turmoil does create better art. Personally, I find sombre subjects in my writing more often than not, but maybe it's just my Finnish blood. You can't help what you're made. Either or, I still write something each day. My cellphone is slowly filling with saved messages after I wake up in the middle of the night only to realise the day's writing remains undone, tap something in the phone and just slam the cover. Thankfully, the automatic settings save whatever's on screen when I do this.

For today, my writing is done and it's time to skip to bed. Perhaps one of these days I'll actually get around to sorting through all of the photos I've taken in the last six months, and come up with some pictures up here. It's been a bit, shall we say, texty up here lately. And yes, I know my puns suck.

Inspiration

A favorite writer of mine, Neil Gaiman, once wrote in the introduction of a collection of short stories - and probably said or wrote it down many times before, and after - about how journalists and suchlike ask him where he gets his stories, and out of exasperation, he started answering each of these questions with "from the back of my head." After a while, he thought it over, and came to the conclusion that, though the answer was given as a sort of a quirky joke, it was the truth. Terry Pratchett, another writer I view rather highly, once said he simply writes down what comes to his head, and then waits for more of the story to arrive. I think he probably means the same thing.

I asked a friend of mine, who writes mostly poems, the same question, although as I write some myself, I knew the stupidity inbred in the question. He blogged about how he writes his poems: you can read his thoughts here. http://samuraikettu.wordpress.com/2011/02/21/4-ohjetta-taiteen-tekijalle-eli-miten-runoni-syntyvat/ The blog is in finnish, so here're the highlights: 1. Find out what you're good at, and use it in your favor. 2. Write a lot. Ridiculously lot. 3. Even bad and mediocre will do. There'll be pearls. 4. Good method is better than good work. After reading his post, and stumbling upon Neil's thoughts again while reading and re-reading his works, I started thinking.

My inspiration has always been sporadic: it's kind of like having a muse that spends most of her time sulking, or teasing by giving fragments of stories. I have some ten beginnings of a story, all different, written down somewhere, waiting for me (or perhaps someone else) to find out how they continue. Sometimes I might write ten stories in five days, while another time I might write three lines and have exhausted my literary givings for the day.

I lamented on the lack of a muse a couple of weeks back. On the same day, I went to town, talked to a friend about it, had an idea of a story where the ancient muses could actually be hired from the yellow pages for one-time kind of jobs. After I got home, I stayed up until four in the morning, writing the story and another one, which already is here: a story currently under the name of Night Gaunts. After this, I began to write something every day. Even if I wasn't feeling creative, even if I felt like writing nothing at all, I wrote: a poem with three lines, a haiku, two random thoughts mashed up together, anything would do. After doing this for a while, I now have more ideas, more musings bubbling inside of me than I've had in perhaps years. This brought me back to an idea I have had earlier, and that Mr. Fox (my friend mentioned earlier, Fox is the alias he goes by everywhere and shall be the one used here), I think, had in his post.

Writing spurs creativity. Writing calls for more writing. The more you write, the easier it is to start. If you write every day, you'll write something good one of those days. If you don't write at all, how could you write anything worthwile? Simply by imposing the compellation of writing something every day on myself, I have began to write different, to write anew. And I do write every day: I have woken up to find a slip of paper on by the bed, or a file on the computer I vaguely remember scribbling or typing in the night. By writing, I write more, and I write better.

I suppose I should draw this to a close by giving some kind of an answer to my question as well. Where does my inspiration come from? My inspiration comes from all my senses, from my feelings, from what I am and see and feel and smell and touch. My inspiration comes from the back of my head. I see the moon, and start thinking what it might see, on it's constant vigil in the sky. I see somebody dance, and think about how I could bind it down to paper. I think that, to write, you need the set of mind for it. Inspiration lurks somewhere in everyone's head: you just need to let it out.

Onnellinen vaiko oikeassa?

Milloin olet viimeksi valehdellut, koska se on helpompaa? Pienet, valkoisetkin valheet lasketaan. Siitä saattaa olla aikaa, mutta jokainen on kertonut joskus jonkun pienen tai isomman valheen siksi, että on yksinkertaisesti helpompaa väittää, että tilanne on hallinnassa ja kaikki on hyvin, kuin selittää, mikä oikeasti mättää.

Meille opetetaan pienestä pitäen, että valehdella ei saa. Jos kysyy miksi, ensimmäinen annettu perustelu on yleensä kristillinen sääntö: älä valehtele, valehtelu on väärin. Voidaanko valehtelulle kuitenkaan asettaa suoraan moraalista arvoa? Onko valehtelu itseisarvona väärin?

Totuus on arvo, johon jokaisella on mielestäni oikeus. Jos totuutta pidetään ihmisen oikeutena, valehtelu on väärin. Onko totuus tärkeämpää kuin onnellisuus? Valheen ja totuuden moraalinen aspekti on filosofinen kysymys, joten lähestytään sitä filosofian keinoin. Sen verran oion, etten puutu siihen, mitä totuus on, vaan pohdin nimenomaan moraalisia ja eettisiä kysymyksiä.

Klassisin moraalietiikan teoria lienee antiikin hyve-etiikka, joka listaa hyveiksi kauneuden, totuuden ja hyvyyden. Kuitenkaan esimerkiksi Sokrateen tai Aristoteleen mielestä hyveitä ei pidä ottaa sellaisenaan vastaan: hyveet ovat jotain käytännöllistä, jotain, joka järjen kanssa auttaa jäsentämään maailmaa paremmaksi paikaksi. Samalla Aristoteleen mukaan onnellisuus on ihmisen korkein päämäärä: tarkoittaako tämä sitä, että hyveiden kautta tulisi pyrkiä onnelliseksi vai kenties sitä, että hyveiden kanssa saa käyttää päätään, jos niistä ei onnellisuuteen tähdättäessä ole kuin haittaa?

Näitä kahta vanhempaa herrasmiestä hyvin paljon myöhäisempi filosofi David Hume vastaa edessämme olevaan ongelmaan omalla tavallaan. Hume on sitä mieltä, että totuuden, ollakseen miellyttävä, pitää sisältää tiettyjä arvoja. Hume on myös sitä mieltä, että ihmiset hakeutuvat nimenomaan kohti totuuksia, jos nämä totuudet täyttävät tiettyt lainalaisuudet. Totuuden täytyy olla erityisesti miellyttävä ja mielenkiintoinen. Hume kuitenkin puhuu ilmeisesti nimenomaan filosofisesta totuudesta, joten voimme käyttää hänen aivoituksiaan vain ohjenuorana. Erityisesti, koska Hume käsittelee totuutta nimenomaan uteliaisuuden lähtökohdasta, ei valheellisuuden kanssa.

Ratkaisun puuttuessa yhä pohditaan fiktiivistä (tai jollekin varmasti ajankohtaista ja todellista) tilannetta. Protagonistimme, joka nimetään vaikkapa Matiakseksi tämänpäiväisen Matiaksen ja Matin nimipäivän kunniaksi. Matias on ihastunut/rakastunut/mitälie (katso edellinen blogimerkintä) tyttöön, joka on vakituisessa, onnellisessa parisuhteessa. Tulisiko Matiaksen kertoa asiantilasta tunteidensa kohteelle, vai antaa hänen jäädä parisuhteeseensa autuaan tietämättömänä? Entä, jos tyttökin olisi ihastunut Matiakseen? Entä, jos hän ei kuitenkaan halua poistua onnellisesta parisuhteestaan?

Jos oletamme, että totuus on itseisarvo, johon kaikilla on oikeus, tulisi Matiaksen kertoa tunteistaan kaikissa tapauksissa. Jos pyrimme maksimaaliseen onnellisuuteen, meidän täytyisi saada myös tieto siitä, paljonko totuus tuo onnellisuutta. Päädymme lopulta kuitenkin tilanteeseen, jossa objektiivisuus voidaan heittää romukoppaan, ja voimme subjektiivisesti tehdä päätöksemme Matiaksen kengissä, omista lähtökohdistamme. Itse en pystyisi moralisoimaan mitään päätöstä, ainakaan järkevästi.

Olisitko sinä ennemmin oikeassa vaiko onnellinen?

Rakkaudesta

Mikä on ensimmäinen konnotaatiosi sanasta rakkaus? Entä rakastua? Tässä on meillä malliesimerkki latautuneesta sanasta. Rakkaus on suomen kielen latautuneimpia sanoja: jäyhä suomalainen mielenlaatu ei taivu herkän konseptin ympärille. Milloin olet viimeksi kuullut keskustelussa jonkun rakastuneen johonkuhun? Ei kukaan koskaan rakastu, vaan ihastuu. Rakastuminen tarkoittaa jotain massiivista, jotain kaikenkattavaa, jotain, joka pitää sisällään sen, että haluaa yhteisen punaisen tuvan vaikka sitten rivitalon päästä, kaksi koiraa tai kissan, lapsia, yhteisen asuntolainan ja onhan tuo rakastuminen muutenkin kauhean lopullista. Mutta kun ei ole.

Suomi on kielenä kansansa kuva. Jäyhä, katajainen kansa istuu savuisissa tuvissaan, ei hymyile eikä varmasti keskustele, ainakaan tunteista. Paitsi päissään, ja sitä ei lasketa. Rakastuminen on akkojen juttu, jota akatkaan eivät nykyään enää tee, kun siitä tulee niin kauheasti paineita ukolle saman tien, juoksee pian karkuun. Tunnesanoja on naurettavan vähän, ennemmin laajennetaan vanhan sanan merkitystä kuin keksitään uusi: eihän tunteista kuitenkaan puhuta, mihin niitä sanoja tarvitaan. Vertailkaa joskus joutessanne esimerkiksi suomen ja englannin, ranskan tai vaikkapa italian tunteita kuvaavia sanoja. Ihan noin määrän puolesta.

Kuten jo ylempänä mainitsin, suomen kielessä on vaihtoehto termille rakastua. Nimittäin ihastua. Ikävä kyllä ihastua on esimerkki sanasta, jonka merkityskenttä on yksinkertaisesti liian laaja. Vaatteisiin kaupan ikkunassa ihastuu. Alakoululainen ihastuu, ja päätyy vetämään toista ponihännästä. Teini ihastuu, ja istuu sitten puistonpenkillä tai vastaavassa paikassa vaivaantuneessa hiljaisuudessa kaksikymmentä minuuttia koska ei saa suustaan lausetta "mä oikeestaan pidän susta". Ihastuuko aikuinen? Ihastuminen tuntuu terminä kuvaavan enemmän juuri sitä kömpelöä, haparoivaa ensirakkauden esiastetta. Kuitenkin vaihtoehtona on rakastuminen, joka luo heti kuvan tarrautuvasta roikkujasta, joka haluaa saman tien lapsia ja yhteisen auton.

Muissa kielissä ongelma on ratkaistu helposti. Rakkaus on sana, jonka konnotaatiot eivät välittömästi ole kuin se kuuluisa pallo jalassa, tai kentästä löytyy muitakin sanoja, jotka antavat liukuvalintaan vaihtoehtoja. Japanilaiset ovat myös ottaneet omanlaisensa lähestymistavan tähän kaikkeen: japanissa on yksi sana, jota käytetään sekä rakastumisesta että ihastumisesta. Tuntuu toimivan heille. Toimiiko meidän kaksisanainen järjestelmämme, joka jättää kaiken ääripäiden välistä pois? Voihan kumpaa tahansa termiä levittää, mutta kuinka toimiva valinta se sitten on?

Nämä esimerkit on tietysti vedetty railakkaasti yli, mutta ongelma on silti olemassa. Olemmeko me suomalaiset yksinkertaisesti kansana nielleet sellaisen rautakangen, että emme pääse yli siitä jäykkyydestä, joka meihin on kansakuntana asettunut? Ei rakkaudesta tai rakastumisesta puhuta suomessa, siitä kirjoitetaan lauluja ja runoja. Nekin ovat usein synkkiä, koska ollaanhan sitä kuitenkin Suomessa. Tästä aasinsiltana jätän teille valokuvan ja runon. Kenties jotkut kuvassa ovat ihastuneet, ja toiset rakastuneet. Kenties joku valittelee termien ongelmallisuutta. Runolla ei ole nimeä, ainakaan vielä.

Hän rakastaa tulenpalavasti, koko sydämellään
hän menee eräänä päivänä naimisiin
he saavat lapsen, tai useampia.

Hän rakastaa tottumuksen voimalla
hänen rakkaudessaan näkyy vuosien paino
ja hänen puheessaan tuhannet yhteiset muistot.

Hän rakastaa vuoron perään kuin tyttö tai kuin nainen
ja hänen rakkaudessaan on tulevaisuus
valmiina odottamassa.

Night Gaunts

Yesterday, as I was walking home after dark, I saw the moon rise, and started thinking about what the moon might see in just one night. The name of the story originated from Lovecraft's lore and the help of a friend: "i'a i'a Cthulu Rlyeh" and all that. Here goes.

---

Night Gaunts

We flick from room to room, balcony to balcony, window to window.

Here, a couple, entwined, in the afterglow of their passion moments before. There, an old man, sleeping in his chair by a television now showing only grey static. Downstairs, two young men, sitting and laughing and crying and talking, drunken and sure that they'll enbetter the world in the morning.

Up on the roof, a woman, looking at the stars half hidden behind the smog and clouds and hoping she owned a telescope and could look at Mars in the evening and Venus in the morning. Down at the curve, a man, dowsing off and lamenting that he lost his keys and angered his girlfriend, and is now locked out of his apartment and has nowhere to go, no one to call. Down the street a teenager who's drunk too much, stumbling and falling over, yelling and bawling and cursing, with two of his friends helping him home despite all his verbal abuse.

 At the crossroads a truck driver, sitting in his pit, waiting for the light to turn green with no one in sight, not daring to break a law, even an arbitrary one, with two tickets waiting on his license. Two blocks down, a stripper, just out of work, being harassed by two bikers, with three of the men working the counters in the bar pouring out to help her with iron bars and baseball bats.

Up another street, a dark cat, mix between a bombay and an australian mist, prowling on top of a wooden fence, dreaming cat dreams and waiting for a sound of prey. Across the street, two young girls sleeping under a pillow fort hand in hand, having a sleepover and both dreaming of holding the promise they made of staying awake through the night. In the living room, the parents of one of the girls, speaking in soft voices about wether they should stay together or not, with their love having dwindled from the blazing passion it was into the dim glow of everyday life.

All this we see, as we flick through the town in the dim twilight before the dawn. We see all this, and much, much more, as we flick on the wings of gossamer, riding the shafts of moonlight past the open windows, through the silken curtains, by the doors and down the streets. Before the first rays of dawn light the horizon and dissolve the moonlight on which we ride, we see all these things, in tens of towns, in dozens of countries. We see all these little moments, and the night spreads infront of us like a velvet cover over the deceased at the wake. We see so many things, and we flit onwards through the dark to see many, many more.