Quote/Unquote

The two most important days of your life are the day you are born and the day you find out why.
- Mark Twain

Quoting rose first and foremost with the emergence of the newspaper industry. It rose to prominence, however, alongside the world wide web. Gathering quote databases within the net became easy to handle and even more easy to find. So, what're the problems with quoting, and why do we do it?

Misquotation, with intent or without, is a real problem when quoting. The picture I have above is an excellent example of an intended misquote. Quotes often require some understanding of the social context they've been given in, and perhaps the most problematic thing about quotes is that they're often taken out of context, blown out of proportion and misused for something else entirely. I use the term misuse rather liberally: it is, after all, a question of perception what is misuse and what is not.

Quoting is an easy way to say something that is (or atleast seems like) thoughtful and interesting without much personal effort. Just find something pretty close to what you wanted to say said by someone else and quote. Overuse of quotes, however, especially ones that are often used or famous for some reason or another can lead to the quotee seeming rather foolish: if all your discourse is made out of quotes, you don't come out as too interesting or original, mostly just dull. Rapt and apt use of quotes, however, can make you seem witty, well-educated and smart: it's a precision sport.

The Mark Twain quote at the beginning of this post is, in my opinion, an extremely well put view on life. I guess I'm still waiting on day two, but I agree with the point. Mark Twain is often misquoted, though, with dozens of quotes attributed to him that had nothing whatsoever to do with the man. Most people won't notice stuff like this, since Twain is remembered as a witty, quotable fellow. Those that notice, though, will probably think it a bit foolish and, if done in excess, a bit more than a bit foolish.

With quotes, one should probably not quoth the raven, but some caution might be worth exercising before throwing someone else's words in the ring.

Kiitävi aika

Oletteko koskaan huomanneet, miten lyhyt yksi päivä oikeasti on? Tänään minäkin ajattelin tehdä vaikka mitä: robosodan ehdin käydä katsomassa, mutta kuvat jäivät kahlaamatta läpi, sillä suurin osa ajasta meni edestakaisin sahatessa ja muussa "turhassa". Päädyinpä jopa televisioon. Aikaa tuntui olevan vähän kaikkeen liian vähän.

"Älä jätä huomiseen, mitä voit tehdä tänään." Tälle "viisaudelle" on annettu joskus aikanaan aisaparikin: "Älä tee huomenna, mitä voit tehdä ylihuomenna." Kannan siis itsekin korteni kekoon ja luon aiheesta riippumattoman synteesin: tee tänään ne asiat, jotka teet tänään. Tekemättä jääneiden pohtiminen tai tulevien tekemisten loputon suunnittelu johtaa pelkästään siihen, ettei mikään tule lopulta tehdyksi. Loputon mälvääminen johtaa itsen jääväämiseen kaikesta: jos joku ajatus tuntuu juuri tällä hetkellä hyvältä, siihen pitää tarttua ja pohtia seurauksia myöhemmin.

Kompojen laatu on ollut komposta toiseen vaihteleva, mutta muutamia todella hyviä entryjä on tullut nähtyä. Käykää itse vilkaisemassa, jos siltä tuntuu: http://archive.assembly.org/ Suosittelen myöhemmin parhaimmistoa.

Kuvia tulee toivottavasti vielä myöhemmin lisää (mm. BatMUDin cosplay-kilpailu oli todella kovatasoinen ja myös Robosodasta sain toivottavasti muutaman hyvän otoksen), mutta tässä on vähän lisää tunnelmia Hartwallilta.

Viikonloppuna nähtiin mm. Rovion megascreen, jossa (melkein) kaikki partyjen koneet yhdistettiin yhdeksi isoksi "näytöksi". Tästäkin varmasti löytyy jossain vaiheessa video.

Myös Günther kävi heittämässä yhden Touch Men pituisen keikan perjantai-iltana.

Amiga!

Assemblyt ovat nyt pyörineet palttiarallaa 40 tuntia siitä kun ovet aukesivat, tai partyjen avajaisista jonkin verran yli 30 tuntia. Tämän ajan pitäisi tietysti olla jo 31 tuntia, mutta mikään täällä ei ole koskaan aikataulussa. Päätin kuitenkin käyttää koneella istutun ajan hyväksi ja käydä hieman tässä muutaman vuoden aikana ottamiani kuvia läpi, koska sitä ei oikein tunnu muuten saavan aikaiseksi. Ikävä kyllä täällä on aina aika paljon kuvattavaa: tässä siis muutama maistiainen, huomenna tarjolla on varmaankin useamman postauksen verran lisää.

Muutamaa minuuttia ennen melko useampaa minuuttia myöhästyneitä avajaisia tekniikka päätti kokeilla paljonko savua lavalle saa aikaiseksi.

Floorilla on pimeää.

Poets of the Fall kävi heittämässä torstai-iltana melkoisen makean setin.

P.S. Otsikko tulee siitä, että demoskene alkoi Amigalla, ja kuten kaikki todelliset demopapat tietävät, kunnon kompoentryt tehdään Amigalla eikä millään PC:llä, nehän ovat ihan leluja. Jonkin verran on siitäkin tultu.

Point of Origin: Jyväskylä

Otsikosta huolimatta teksti tulee suomeksi.

Pyöräilin noin tunti takaperin keskustaan. Saapuessani Yliopistonkadun yläpäähän kohtasin harvinaisen näyn: vähintäänkin hämärästä valotilanteesta huolimatta Yliopistonkadun sekä  Vaasankadun yläpään valot olivat pois päältä, ja lähin auto oli jossain hieman Kilpisenkadun tällä puolen. Olin nimittäin ehtinyt unohtaa, miltä Jyväskylä keskimäärin näyttää pimeänä, sitä kun ei harvoin näe. Kameran puute oli harmillista, mutta sellaista elämä on. Tämä ei kenties toistu, mutta näky oli näkemisen arvoinen. Tämä toi mieleeni toisen harvinaisen kaupunkihetken, jonka haluan jakaa.

Jyväskylä on kaupunki, jossa on todella harvoin yksin. Kun kaupungissa ja sen lähialueilla asuu yli 100 000 ihmistä, on melko harvinaista löytää itsensä keskustan hoodseilta koskaan tilanteessa, jossa olisi ainoa ulkona liikkuja parin sadan metrin säteellä. Heti keskustasta poistumisen jälkeen todennäköisyys moninkertaistuu (tunnun olevan ainoa liikenteessä Savelassa kellonajasta riippumatta). On kuitenkin hetkiä, jolloin tämä on mahdollista. Lähtekääpä jouluaattona tai -päivänä aamuyöstä, viiden ja kuuden välillä ulos. On muuten hiljaista.

Ihmiset tekevät tietyssä määrin kaupungin. Nyt, kun ralliviikonloppu häämöttää, suuntaan oikein mielelläni ylihuomenna auton kohti Helsinkiä, jossa odottavat Assemblyt. Jyväskylä ei rallien aikaan ole minun kaupunkini: temuavat, humalaiset ja huonotapaiset (viimeistään silloin humalassa) rallifanit tuhansissaan valtaavat kaupungin ja tekevät siitä omansa. Eräs ystäväni kirjoitti ainejärjestölehteemme kolumnin siitä, miten Jyväskylä on hymyn kaupunki. En ehkä purematta tätä niele, mutta on tämä kyllä kaupunki, jossa on mukava olla, pitkälti juuri tämän kaupungin ihmisten vuoksi. Ralliviikonloppuna tilanne ei ole tämä.

Assemblyistä puheen ollen, tässä mies itse heittää cd:tä. Kuvan lienee oikeasti ottanut Anssi Matti Helin.

Palatessani äsken mainitulla, Assemblyjä kohti torstaina suuntaavalla autolla kotia kohti näin Taulumäen liikennevaloissa, miten täysikuu nousi kirkon takaa. Jostain syystä kerran kuussa toistuva tapahtuma on aina yhtä pysäyttävä: kuuhulluus on ilmeisesti pysyvää. Jo toista kertaa saman illan aikana ehdin kirota, että kamera jäi kerrankin kotiin. Tästä ilosta jouduin etsimään vähän vanhempaa kantaa olevan kuvan täysikuusta. Vuodenaika on vähän väärä, mutta elämä onkin kovaa. Kuvista muuten, ukkoskuvia tulee jahka joudan (ehkä viikonloppuna).

Small stories (instead of big ones)

 I was pulled into a discussion of "why not write a whole book, if you write so much anyway" a few days ago. With the whole of the internet brimming with guides on how to write your own 80 000 word epic and self publication on the rise, it does seem rather simple to write a novel.

I used to write something every day (I wrote about that here), although that's boiled down to writing something about twice a week. While I write less, the things I write have become more refined: I usually mull something over for a few minutes, jot the big picture down so I won't forget it, let it simmer for some hours and then write it down. With this, I'm still amounting something between five hundred and a thousand words a week.

The argument I was presented was that if I write that much anyway, wouldn't it be just as easy to write a full novel? Yes, I guess it would, was my answer. Except I don't want to. I like writing short stories specifically because of the way they work.

When I get an image in my head - maybe a phrase someone speaks or a short scene, or sometimes something bigger - it immediately spans to both temporal directions. I know the immediate reasons that have led to the situation and I see the brief causality of it. I know enough from around it to weave it to a story, and I know a lot more than I will ever tell. But I do not, at that moment, know nearly enough for a novel.

Short stories give multiple freedoms that are denied from a novel: it is hard to make a good novel where the style of telling changes every five pages. You can't (well, can, but I wouldn't) do too many literary hijinks with a novel: you can't test out ten different methods of contemporary storytelling. Short stories lay out possibilities to give brief glimpses into people and places that might otherwise be unaccessible. They're a different form of prose, compared to the novel.

Perhaps I could write a whole novel. Perhaps, one day, I will. But that's a completely different story.

Rooleja

Milloin olet viimeksi toivonut olevasi joku muu, tai muunlainen? Olevasi jossain muualla, tekeväsi jotain toista työtä, opiskelevasi jotain toista alaa, puhuvasi toista kieltä? Oletko joskus toivonut eläväsi toisessa, erilaisessa ajassa tai kulttuurissa? Oletko koskaan ajatellut, että elämäsi on harmaata ja ankeaa ja toivonut siihen nopeaa, radikaalia muutosta?

Äskeisestä sarjasta kysymyksiä löytyy luultavasti lähes jokaiselle ainakin yksi kohta, johon voi vastata kyllä: suurin osa mesitä on kuitenkin elänyt teini-iän tiimellyksessä, jolloin mikään ei oikein kelpaa. Koska on kuitenkin mahdollista, että joku vastaa jokaiseen kysymykseen "ei", tässä on toinen sarja kysymyksiä.

Oletko koskaan lukenut fiktiivistä kirjaa, novellia, kertomusta, tai sarjakuvaa? Oletko koskaan kuunnellut tai kertonut tarinoita tai juttuja? Oletko koskaan pelannut peliä tai leikkinyt leikkiä, jossa olet ottanut jonkun toisen roolin?

Kaikki äsken kysymäni kysymykset mahtuvat yhden kattotermin alle. Kyseessä on eskapismi. Aikuisia, jotka pelaavat tietokonepelejä, pilkataan usein, koska hei eivät "osaa kasvaa irti lapsuuden leikeistään". Samalla "tavallisten" aikuisten keskuudessa burnoutit, downshiftaaminen, masennus ja kaikki muut loppuunpalamisen ongelmat rehottavat voimakkaampina kuin koskaan.

Vaihtoehdot laskevat ihmisen onnellisuutta. Jos kaupassa on tarjolla vain yhtä virvoitusjuomaa, juo sitä onnellisempana, kuin jos valitsee kymmenestä tai viidestäkymmenestä vaihtoehdosta yhden. Nykyaika tarjoaa jatkuvasti enemmän vaihtoehtoja, joka aiheuttaa ihmisille ahdistusta: entä jos valitsen väärin?

Pelaaminen, lukeminen, leikkiminen, tarinankerronta, oman roolin asettaminen syrjään hetkiseksi, jonkun toisen saappaisiin astuminen vähentää todistettavasti tätä stressiä ja ahdistusta. Jonkin toisen roolin omaksuminen antaa perspektiiviä, mahdollisuuden asettua itsensä ulkopuolelle, aivan uudenlaisen reflektion keinon. Tehkää siis jotain, joka heittää teidät pois tutusta ympäristöstänne. Lukekaa fiktiota, astukaa Paul Atreidesin (Dyyni), Aylan (Maan lapset), Elizabeth Bennetin (Ylpeys ja ennakkoluulo), Adam Jensenin (Deus Ex: the Human Revolution) tai the Kidin (Bastion) kenkiin ja käykää jossain aivan muualla. Jos mikään ennalta luotu maailma ei tunnu hyvältä, tehkää omanne. Larpatkaa, cossatkaa, ropettakaa, tehkää teatteriharjoituksia tai käykää tulkitsevan nykytanssin kurssi. Tehkää jotain, jossa olette joku muu. Se on kaiken päälle vielä hauskaakin!

Untargeted Prayers

What I think of as the inherently western way of prayer that is practiced especially by monoteistic religions has always seemed somewhat backwards to me. Most "western" religions, especially the three big ones (Christianity, Muslim and Judaism) have for a very long time had a system of targeted, specific prayers: even more specifically, asking prayers. Most prayers have been targeted at something that the person praying wants to gain or wishes to give thanks for.

The three religions that I mentioned are not the only ones that do or have done this: old mediterranean religions had an even more specific system of doing these kind of prayers: each specific aspect of day-to-day life and affairs had a specific deity that the prayers (and offerings) were targeted at. Simply by calling upon a given deity you had targeted a specific aspect of life. Every prayer was a plea of sorts: if one asked for something, one was asking for enbetterment of the situation at hand, and if one was giving thanks for something "given", it was at the same time an unvocalized plea of stasis or further gain.

What I have now taken to calling the western faith system works rather backwards to me: you ask for right about everything, and when something good happens, you give thanks. If something bad happens, you do penance to make sure you won't be prosecuted by a celestial punitive force further. The three big religions of today all underline free will and personal choice, and yet everything that happens is immediately related to the system of faith and belief. Nothing happens without a celestial hand taking part in the proceedings.

As something of an agnostic myself, I find the system of targeted pleas to an unseen entity in hope of forgiveness or gain odd. It struck me as odd even when I was a kid, when the evening prayers were specific pleas of something, even if it was only "pray my soul to keep". This brings me to the namesake of today's rambling: untargeted prayers.

In some eastern belief systems, especially in Buddhism, there is no celestial entity from whom to ask much anything. Instead, the prayer system is untargeted: the prayers are targeted more at the inner self and maybe the universe: a meditative way of giving form and focus to the self that might have been previously missing. Here one could argue that there is such a prayer in Christianity as well: the ever-classic plea for world please, or for grace and goodness for others. This isn't the same, however, because the prayer is still targeted. While the plea is universal, it is asked from a single, specific entity.

The point I think I'm trying to make is that a system where all the thoughts and collective prayers focus on asking something from an entity gives the need for action away from the individual. When you pray for something better from a god, you can stop trying to enbetter the situtation yourself. If you hope and believe that someone else might do something instead of you if you just ask hard enough, you don't need to try to do anything personally. This is the only real problem I have with religious piety: if you simply believe that god will do something instead of you, you don't need to do it yourself.