Pyöräilin noin tunti takaperin keskustaan. Saapuessani Yliopistonkadun yläpäähän kohtasin harvinaisen näyn: vähintäänkin hämärästä valotilanteesta huolimatta Yliopistonkadun sekä Vaasankadun yläpään valot olivat pois päältä, ja lähin auto oli jossain hieman Kilpisenkadun tällä puolen. Olin nimittäin ehtinyt unohtaa, miltä Jyväskylä keskimäärin näyttää pimeänä, sitä kun ei harvoin näe. Kameran puute oli harmillista, mutta sellaista elämä on. Tämä ei kenties toistu, mutta näky oli näkemisen arvoinen. Tämä toi mieleeni toisen harvinaisen kaupunkihetken, jonka haluan jakaa.
Jyväskylä on kaupunki, jossa on todella harvoin yksin. Kun kaupungissa ja sen lähialueilla asuu yli 100 000 ihmistä, on melko harvinaista löytää itsensä keskustan hoodseilta koskaan tilanteessa, jossa olisi ainoa ulkona liikkuja parin sadan metrin säteellä. Heti keskustasta poistumisen jälkeen todennäköisyys moninkertaistuu (tunnun olevan ainoa liikenteessä Savelassa kellonajasta riippumatta). On kuitenkin hetkiä, jolloin tämä on mahdollista. Lähtekääpä jouluaattona tai -päivänä aamuyöstä, viiden ja kuuden välillä ulos. On muuten hiljaista.
Ihmiset tekevät tietyssä määrin kaupungin. Nyt, kun ralliviikonloppu häämöttää, suuntaan oikein mielelläni ylihuomenna auton kohti Helsinkiä, jossa odottavat Assemblyt. Jyväskylä ei rallien aikaan ole minun kaupunkini: temuavat, humalaiset ja huonotapaiset (viimeistään silloin humalassa) rallifanit tuhansissaan valtaavat kaupungin ja tekevät siitä omansa. Eräs ystäväni kirjoitti ainejärjestölehteemme kolumnin siitä, miten Jyväskylä on hymyn kaupunki. En ehkä purematta tätä niele, mutta on tämä kyllä kaupunki, jossa on mukava olla, pitkälti juuri tämän kaupungin ihmisten vuoksi. Ralliviikonloppuna tilanne ei ole tämä.
 |
| Assemblyistä puheen ollen, tässä mies itse heittää cd:tä. Kuvan lienee oikeasti ottanut Anssi Matti Helin. |
Palatessani äsken mainitulla, Assemblyjä kohti torstaina suuntaavalla autolla kotia kohti näin Taulumäen liikennevaloissa, miten täysikuu nousi kirkon takaa. Jostain syystä kerran kuussa toistuva tapahtuma on aina yhtä pysäyttävä: kuuhulluus on ilmeisesti pysyvää. Jo toista kertaa saman illan aikana ehdin kirota, että kamera jäi kerrankin kotiin. Tästä ilosta jouduin etsimään vähän vanhempaa kantaa olevan kuvan täysikuusta. Vuodenaika on vähän väärä, mutta elämä onkin kovaa. Kuvista muuten, ukkoskuvia tulee jahka joudan (ehkä viikonloppuna).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti