Hahmoja

Jokaisen silmissä hieman erilaisia, nähtynä läheltä tai kaukaa, selvästi tai kuin huurretun lasin läpi, nimittäin fiktiivisiä hahmoja.

Elokuvat jättävät hahmoihin vain rajallisesti tulkinnanvapautta. Hahmon ulkonäkö on elokuvissa enemmän tai vähemmän määritelty, ja näyttelijän (ja ohjaajan) tulkinnat vaikuttavat paljolti siihen, miten hahmo tulee näyttäytymään elokuvaa katsoville. Kirjoissa harvoin hahmoja kuvaillaan niin tarkasti, että näin tarkka kuva muodostuisi - lasten- ja nuortenkirjallisuudessa toki enemmän. Tämä on tietysti yleistys, johon vaikuttaa kirjailijan tendenssi, kirjallisuuden laji ja se konventiot ja varmaankin kaikki kuun asennosta lähtien. Minulle kirjalliset hahmot ovat kuitenkin jättäneet aina enemmän vapautta lähestyä hahmoa.

Ymmärrän, että monet kirjat, erityisesti kun genrenä on ollut fantasia, haluavat näyttää päähahmon tai -hahmoja kannessa. Minusta, jos hahmoa ei ole kuvattu melkoisen tarkasti, tämä on tungettelevaa. En minä halua nähdä, mikä jonkun yleensä melko keskinkertaisen taiteilijan näkemys on siitä persoonasta, jonka matkaan minä aion lyöttäytyä seuraavaksi muutamaksi sadaksi sivuksi. Kuin uhmaiän pahimmassa alhossa oleva lapsi, kapinoin kuitenkin tätä vastana: minä tahdon muodostaa kuvani tuosta hahmosta itse!

Moni kirjoittaja toki kuvaa hahmonsa tarkasti, jopa niin yksityiskohtaisen tarkasti, että tulkinnanvaraa jää vain vähän. Itse vaikutun lähes kaikista taiteen muodoista helposti, mutta usein tempaudun erityisesti sellaisten hahmojen matkaan, jotka luodaan vähäeleisesti. Mitä vähemmän rivejä kirjailija käyttää hahmonsa sinänsä toisarvoisten ominaisuuksien kuvailuun, sitä enemmän tilaa hänellä on näyttää, millainen hänen hahmonsa todella on, miten tämä toimii, millaisia valintoja tämä tekee tilanteissa, joihin hänet asetetaan.

Minulle minimin kautta hahmojen luonti toimii. Kun oma mielikuvitukseni täyttää aukot, joita teksti jättää, hahmo muodostuu minulle helpommin läheiseksi kuin puusta veistetty pahvileikkaus, johon on mahdotonta enää lisätä mitään sellaista, joka kirjoittajalle ei jo ollut tullut mieleen. Kuvittelen vain harvoin, miltä hahmo näyttää, mutta jonkinlainen hahmon muotoinen kuva päässäni muodostuu. Tähän sitten lisään, tarinan edetessä, piirteitä, jotka hahmosta ilmenevät, ja kuvani täyttyy. En muista koskaan tietoisesti kehitelleeni jonkun muun hahmoon jotain lisää, mutta mielikuvitukseni pyrkii kyllä täyttämään ne aukot, joita tarina jättää.

On vaikea sanoa, mistä hyvä hahmo koostuu. Jotkin mielestäni hyvät hahmot ovat protagonisteja, toiset antagonisteja, jotkut käytännössä statisteja. Jokin syy tällaisen minusta hyvän hahmon muodostumiselle kuitenkin on, ja kun löydän hahmon josta pidän, yleensä todella pidän tästä hahmosta. Muutamia esimerkkejä omista lempihahmoistani keksin välittömästi: Robin Hobbin Näkijän Taru -trilogian tallimestari Burrick, Dan Simmonsin Hyperionien Fedmahn Kassad ja viimeisimpänä Steven Eriksonin Malazan Book of the Fallenin Itkovian, Shield Anvil of Fener.

Kun löydämme todellisen hyvän hahmon, joka on hyvin kirjoitettu ja tuntuu aidolta, kiinnymme tähän hahmoon. Lähdemme matkalle hänen mukaansa, hänen tarinaansa. Seisomme hänen rinnallaan ylä- ja alamäissä, taistelun kentällä ja katharsiksen hetkellä. Kun tarina seuraa muita hahmoja, haluaisimme jo tietää, miten meidän sankarillemme käy. Jos sankarimme voittaa, juhlimme hänen kanssaan, jos hän häviää, mekin tunnemme tuon tappion. Jos hän kuolee, me itkemme hänen kumppaniensa mukana.

Minulle kirjallisesti tämän vuoden vaikuttavin hetki on ollut jo mainitsemani Eriksonin Malazan Book of the Fallenin kolmannen kirjan lopussa. (Jos jollakulla muuten on aikaa ja mielenkiintoa lukea kymmisen tuhatta sivua, joihin sisältyy myös muutama isku vasten lukijan kasvoja, suosittelen sarjan lukemista.) Olen oikeasti, todella kiintynyt jo mainittuun hahmoon, Itkovianiin. Itkovian tuntui aidolta hahmolta, joka teki asioita aidoista syistä. Loppuratkaisua keneltäkään pilaamatta Itkovianin kirjan viimeinen valinta ja sen seuraukset olivat minulle luultavasti vuosiin vaikuttavin kirjasta lukemani tapahtuma.

Hyvät, meille tärkeät hahmot jättävät meihin jäljen, joka pysyy pitkään. Fiktion isoimpia aarteita ovatkin nämä persoonat, jotka, olematta välttämättä koskaan oikeita, tekevät meihin tällä tavalla vaikutuksen.