Stories

Humans used to tell stories. Back in time, when dark meant you had to stop working because there was no light, people would tell stories to pass time. Telling stories was an esteemed profession, even: the vikings had skalds to sing the tales of old kings and gods and victories, medieval courts and villages had lyres and bards and talesingers, men and women who made living by telling stories. The best thing that could happen to a minstrel was to be so good, to have stories so unparallelled or a voice so hauntingly beautiful that some noble or court took you in when you were old and out of stories: young minstrels would travel from inn to inn, town to town, court to court, and sing and play and tell stories: stories made by someone else or, if they were really good, by themselves. A bard was not to be scowled at if he were good at what he did: slight a singer, and he might make mockery of you and sing it to all he met. But professional stories are a tale for another telling. Today I'm interested in stories men told in darkened huts, around campfires, in kitchens and on fields.

Before the ability to read and write became commonplace, stories were the way to relay common memories, information and knowledge. Long before the word for metaphor was invented, metaphors were told and shared. All stories originated somewhere, and all stories are meaningful. Nowadays, the "do you know what happened to me today"s are almost the only stories you hear people tell each other, but even those have a meaning, if only for a few minutes in that time and place. To tell a story is to be human.

The basic way of tales was to tell what you knew: if you knew none or could think of none for the situation, make one up. Through time and tellings the tales would warp and twist, becoming more than they were when they started: perhaps entwining with another tale and creating something completely new. That is the way of tales: tales want to be told, that is their purpose. The tale is not what makes the difference, the telling is. To tell a tale is not simply to read something out of a paper: atleast it didn't use to be. To tell a tale you had to commit yourself to it: fill in what you didn't remember, to become a part of the telling.

There's a specific telling of tales that I've always found interesting, and something I'd like to see happen in today's world as well. Perhaps, if I went into a war zone somewhere and walked into a camp, this is what I'd walk upon: 


In the past, in times of war, when the warriors of a nation, or a village, or a fiefdom or one lord or another, would take up arms and go to battle, the battles were almost always fought by day. When night fell, both sides would return to their camps. This is a way of battle that has moved through the ebb and flow of time, and the unwritten rule has been broken time and time again, but it has always returned into battlefields. The conduct of warfare is, however, not of interest here. What happened inbetween the battles is. Again, this was not a conduct everywhere, but many historics from around the world report some variables of the following.

After a battle, before the next one, those warriors that had survived would, on the night after the battle, gather. Usually the place would be a fire in the camp or some such place: a hall built there, or another such thing. Sitting there, in the dark, they would remember their dead from the day, and tell stories, and often drink to honor those gone and send them on their voyage. First stories would often be the deeds of the passed: great feats and hilarious gambits done in the past. When all the fallen would be remembered, other stories would unfold in the night: stories of the gods, and of the world when it was still young. There's one notable thing about the stories: the overall theme would be happy, even victorious. The first night was to honor the dead, not mourn them. Mourning would come later.

I wish there was a way to bring back the telling of tales: perhaps it would be as simple to invite people over, once a month, to sit and laugh and drink and tell stories. Maybe it would take more than I could do: maybe not. Maybe one of these days, I will invite people over, and tell them to bring only themselves and a story to share. Time will tell. The picture has nothing to do with the text, I just felt that I should add one, as it's been quite a while. I'll hopefully make a post only for pictures soonish.

Runoudesta

Halusin kirjoittaa tänään jotain, mutten saanut keksinyt mitään, mitä kirjoittaisin. Kirjoitin runoja, ja sain aikaiseksi kuusi riviä. Kaksi kolmen rivin sarjaa, jotka eivät liity toisiinsa. Viisitoista sanaa, joista joku pystyy jo löytämään merkityksiä, joita minä en niissä nähnyt, kun ne kirjoitin. Jos joku käyttää puheessa tai tekstissä sanaa tanssi, mieleen tulee välittömästi kuva, no, tanssista. Kenties joku miettii valssia, toinen yökerhoa, kolmas lavatansseja. Jos runon otsikko on tanssi, mitä siltä tulee odottaa? Joku varmasti jo tulkitsee, että tässä nyt konnotoidaan elämää, tai kenties kuolemaa. Entä jos runoilija vain halusi kirjoittaa runon tanssista?

Tulkinnan vapaus on hyvä asia, jota ei pidä tulkitsijalta kiistää. Jos runo tai muu kirjallinen teos saa ihmisen ajattelemaan ja kenties näkemään asioita uudelta kantilta, se on tehnyt enemmän kuin sille on arvotettu. Mutta entä jos tulkitsija on vaikkapa opettaja, jonka tulkinta vaikuttaa kymmenien ihmisten ajatuksiin tuosta runosta? Voidaanko kirjalliseen analyysiin koskaan ottaa näkökantaa, joka antaa oikeita vastauksia? Itse en haluaisi vahingossa syöttää oppilaille omia mielikuviani jostain runosta, kun en välttämättä ole itsekään oikeassa.

Kirjallisten teosten analyysi on varmasti hyödyllistä jäsennetyn ajattelun, intertekstuaalisuuden havainnoimisen ja kirjallisen taidon takia, mutta onko sen nykyisestä muodosta mitään hyötyä? Miten mielipidekysymykseen voi vastata "väärin"? Entä jos runoilija vain sieluuntui jostakin näkemästään tanssista ja halusi kirjoittaa näkemänsä sanoiksi, niin että joku muukin voisi nauttia siitä, mitä runoilija kerran näki?

Tähän lopuksi ne viisitoista sanaa, joista aiemmin mainitsin. Tulkitkaa, miten haluatte. Sopivat omasta mielestäni yllättävän hyvin yhteen, vaikkeivät toisiinsa liitykään.

Minun suonissani virtaa

vieläkin elämä

kovempaa kuin koskaan.

Ja minä makaan selälläni

lumihangessa

ja hengitän.

Finity

We're all going to die, all of us, what a circus! That alone should make us love each other but it doesn't. We are terrorized and flattened by trivialities, we are eaten up by nothing. 

The above quote is from a man called Charles Bukowski. Mr. Bukowski (born Heinrich Karl Bukowski) was a German-American writer. His works were wholly written in America, and in english (he only lived his first 3 years in Germany before moving to the States). Mostly a poet, he also wrote some hundreds of short stories and 6 novels. While Bukowski was an influental man and wrote some very interesting pieces indeed, it is these particular lines I have here that are of interest tonight.

What, in my opinion, Bukowski tried to say with these words is: you're going to die. So am I, and so is everyone you know. How about we focus on something that will actually be of some worth?

Death is inevitable, yet people spend a humongous amount of their lives poring over what will happen. I atleast used to, and still do some nights, when it's dark and silent and I can't really sleep. While all this is theoretically interesting - is there a god? is there an afterlife? will I be born again? what is my conscience without my physical body? - it gets us nowhere. What will happen is that we will die. Until then, why should it matter to how we live our lives? After that, well, we shall see, won't we?

As long as stories and human history has existed, stories of death have been around. Ghost stories are one of the oldest stories still passing down from generation to generation. By telling stories of what happen to the dead we take a peek beyond the veil, and wonder what may lie in wait for ourselves.

Stories are important: they are a way to put sense and order into a reality that often seems chaotic and without any meaning or grasp. I personally love telling, hearing and retelling tales of splendor: to have been born a lyre or a skald would have been a dream come true. Stories told out of fear or to instill it have a place as well: those dark nights around All Hallows Eve, sitting in a darkened, old house with creaky floors and rattling windows, goosebumps on your arms and shivers running down your spine as you wonder if the little girl that fell into the chimney actually appears on the roof, or if the carlights you saw while arriving belonged to a tardy neighbor or the four youngsters that veered off the road so many years ago - these are the places where fear serves a purpose. Fear of death simply because you will die one day is counterproductive: all it will do is hold you back.

How much more could you attain by not fearing the inevitable? All of us will die, and most of us won't be able to do a thing to stave it one way or another. None of us will know better until we take those first steps on the new adventure. Hell, it will be scary. It should be: it's a treck without a return to the infinitely unknown.

But how about not fearing that moment until you seize it, and then making the best of it? How about making the best of each moment until then by not living in it's shadow? How about living while you still have the time?

Storm

There was a snowstorm today, and I've been re-reading Sandman. My thanks to Neil Gaiman, forces of nature and popcorn, who inspired this little piece. It is, aptly, titled 'Storm'. It might have a few spelling errors and such, haven't proofread it yet. Probably won't, either.

I was sitting in the darkened common room, waiting for sleep to come. I could hear the gale howling outside, and my bones always ached on a storm. While sitting there I was mildly surprised to see Jenna, one of my sisters younglings, sneaking to the door. She was good at not being there, but I had years of practise on her. When she was at the door, pulling her cloak off the pegs, I called out from my corner.

"You might not want to go outside tonight, lass."

She startled at my voice, but collected herself quickly and turned around. "And why is that, uncle?" She couldn't see me, but she had recongnized me by voice or, perhaps, by smell. Her skills had always made me proud to be family.

"There's a storm out there, girl. And real storms have power. Power far beyond a human's grasp, far beyond anything we could aspire to. You don't want to be out on a storm like this, not without a good reason." I faded back into the world.

She set down her cape, and stalked to a long bench close to where I was sitting. "Uncle, I appreciate the concern. But this is not the old land. All the magic has long been worn out, and the storm is but snow and ice. Even the great beasts have stopped coming this far: every summer we prey them further and further west. The magic is gone, uncle, and the world is but what you see."

I leaned forward so that she could see my face in the dull light of the fire. "The magic is never gone, youngling." She scoffed at the term, but I let it slide. I was still over eight times her age. "Simply because the air doesn't sizzle around you and the gale doesn't carry you away on wings of rime and ice, you say the magic is gone? You have learned the lessons of old, girl, and can easily tell me who three hold the threads of mystery that even we don't pass without a second thought."

She frowned at this; I knew she had always hated the lessons, but she had learned them nevertheless. She was out for something else than recitation of old schoolings, but I could see she was interested in what I had to say. She chewed on her lower lip for a second, thinking, and answered. "There's her who takes us from this world, Death of all things, the kind lady with no name of her own. Eolus, the Master of Winds, who cares nothing for men as a blizzard doesn't care. And Morpheus, the King of Dreams, who holds sway over all that ever lay down to slumber."

I nodded my head to this. "Good. While it is true that magic doesn't dance in the fires like it used to, these three were thought to you and your siblings and cousins for a reason. Where is one always at the peak of ones power? Hmm?"

Her brow furrowed at this. I was sure no one had ever asked her this or taught it to her, but also equally sure she would figure the answer on her own. After a while, she looked at me and squinted, having reached a decicion. "At home, uncle. Where else would you be more powerful than your own realm?"

"Very good, Jenna. Indeed, it is from ones home that the power comes from. No why would this matter?"
"You mean the storm, uncle. But Eolus is as gone as the great beasts: even his priests and temples are all but gone from this land. It's only a storm out there."

I sighed at this. While sharp she was both stubborn and foolish. Much like me, a long time ago. "How many leagues can you run in a night, girl? Twenty? Now think if your passing was on the winds. How fast does a gale blow? Simply because Eolus has not been seen here for years does not mean he could not arrive with every storm. Who, of the three, is the most peaceful?"

"Death, uncle. She only comes for all of us once."

"No, child. For many of us, she comes many, many times. She is often hard to recognize, but she is far from the most peaceful. And she takes great pleasures in the dealings of the worlds. But she is not our subject tonight. The most peaceful of the three is her brother."

"King Morpheus?"

"Yes, lass. Morpheus only becons mortals in times of great need, and never visits without a reason. Of course, believing would be enough reason for him. He hardly ever leaves his domain, however, so to meet him you would have to go to him. If you are diligent, you might even enter his castle for a while or two. He's a benevolent host, when he remembers to be a host at all."

She was rocking back and forth, clearly restless. "What's he got to do with this, uncle? I'm not going back to bed because of your stories!"

"Yes, I thought you wouldn't. Listen, then, before you go. The dreams need you to believe in them to hold power over you, and Morpheus will never harm any who abide the rules of his domain. The storm, however, needs neither your belief nor acceptance. Eolus cares little for who gets caught in his gales and avalanches. It is never out of spite, but simply because of what he is. A storm is a storm, and needs nothing from you to blow through. It's magic will be there, wether you want it or not." I stood up to pat her on the shoulder. "Give my best to the young lad waiting out there. Run free and far, Jenna."

She looked up at me, only to see me fade again. "How did you know--" She looked at where I had been a second ago, then shrugged and walked to her cloak by the door. "Run free and far, uncle," she whispered into the room and slipped out.

Ability

Life keeps on living.

Soldiers will like ice cream and sing on every car ride; trauma victims will tell jokes in the waiting room; terminally ill will live and love.

After losing everything, you'll find something new. You might forget something, but you never forget everything.

People who have never been able to use their legs will dance in their head, and they will dance perfect. People without voices will sing in their minds, and it will be the most beautiful song you've ever heard.

A man without the control of his arms learned to paint with his feet, and paints better than many ever will. What makes you say you can't do it?

One man can take a picture that will make a thousand men cry. And men can cry.

You can live your life and never feel a thing, but what would be the point? If you never dream of flying, how could you ever grow wings?

Pablo Picasso once said: "Everything you can imagine is real." It might not be true in our world: but just because dragons and dinosaurs and time machines and men with wings and cats the size of houses that all dream the same dream and a hippogryph guarding the gates of dreams and men with nine lives and cats with nine tails do not exist in our world, it doesn't mean they don't exist somewhere else. Just because your dreams don't follow you into reality doesn't mean they aren't true. Just because your dreams didn't come true today, it doesn't mean they couldn't come true tomorrow.

Hold on to who you are and what you want, and never mind the rest of the world. You might never be perfect, but you are pretty damn close.

Jouluksi kotiin

Joulu on tosiaankin aivan kulman takana: oikeastaan kulmakin on jo mennyttä, kun tuijotin hetki sitten moppiini nojaten kalenteria. Kahden päivän päästä on, jälleen kerran, jouluaatto, ja kristityt ympäri maailmaa juhlistavat Jeesuksen summittaista syntymäpäivää, kun joulupukki rikkoo fysiikan lakeja. Tietenkin tiedemiehet aina silloin tällöin jaksavat huomauttaa, että hei, Jessen synttärithän ovat luultavasti täysin väärässä paikassa, johon yleisin vastaukseni on "mitä väliä?". Tämä ei johdu siitä, että sillä ei olisi mitään väliä, vaan siitä, että suurin osa tieteilijöistä tai muuten vain vastarannan kiiskistä valittaa joulun sijoituksesta kalenterissa vääristä syistä: yleensä valittamisen ilosta, sillä lähes kaikki muut syyt ovat nykyään toisarvoisia. Olihan se nyt aika ovela temppu laittaa oma juhlansa kaikkien pakanoiden hippojen päälle, että saatiin ne kitkettyä kivasti pois. Tavat kyllä jäivät: ylensyönti, hautakynttilät, kokon poltto (joka on kyllä nykyään poistunut hyvinkin tehokkaasti)...

Oma suhtautumiseni jouluun on monisyinen: lapsuuden jouluni olivat kristillisiä, mutta kirkon joulua vaivaa mielestäni sama ongelma, kuin usein muutakin kristillisyyttä: se on dogmaattinen, seisahtunut ja vailla kosketuspohjaa. En jotenkin usko, että jumala kieltäytyisi kuuntelemasta minua, jos en käy kirkossa. En kuitenkaan koe, että kenenkään muun tapa viettää joulua olisi parempi tai huonompi. Kyllä kirkossa saa, ja pitää saada käydä jouluna: sinne ei pidä saada raahata mukaan jokaista, joka sadan kilometrin säteellä sattuu olemaan paikalla.

Isoäitini katsoo joka vuosi joulurauhan julistuksen. Tapa on minusta hyvä, mutta surullisen suomalainen. "Olkaa nyt jouluna, herran tähden, kiltisti. Rellestäkää pyhien jälkeen sitten." Eihän siellä näin sanota, mutta siltä se tuntuu. Miksi rauhaa pitää muistuttaa suomalaisille kolmeksi päiväksi vuodesta? Onko tässä jonkinlainen moraalinen krapulaperiodi, katharsis, joka antaa oikeutuksen perseilylle aina seuraavaan jouluun asti? Jälleen tapa on hieno, mutta toteutus tuntuu väärältä.

Joulu on ihan mukavaa aikaa, kunhan saa siivottua, ruoat laitettua ja lahjat ostettua: tästä yhdistelmästä syntyy tietenkin se kuuluisa joulustressi, johon lopulta kaatuu monen suomalaisen joulu. Tekemistä on aivan liikaa, ei millään ehdi, apua, tästä ei tule mitään. Herääkin kysymys: jos ei jaksa eikä ehdi, miksi on pakko? Onhan perinteinen perhejoulu mukava ja kaikkea, mutta jos äiti makaa vuoteessa sängyn omana ja alkaa huutaa aina kuullessaan sanan joulu, tuskin muutkaan perheenjäsenet nauttivat joulustaan kauheasti. Miksei jouluna voisi ottaa rennosti, tai aloittaa vähän aikaisemmin?

Sain tänään muistutuksen siitä, kuinka opiskelijavoittoinen kaupunki Jyväskylä onkaan. Kävin ystäväni luona Kortepohjassa toivottamassa hyvät joulut ja hoitamassa viimeiset käytännön asiat, ennen kuin itsekin lähden, ja huomionarvoinen seikka oli, että koko opiskelijakylä on tyhjennyt lähes täysin: vain muutama myöhäinen lähtijä, sekä kaupungista kotoisin olevat tai oman, uuden perheensä kanssa joulua viettävät ovat yhä paikalla: kaupungin väkiluku lienee pudonnut ainakin viisi prosenttia.

Sain tästä opiskelijapohdinnastani kimmokkeen aiempaan mietintääni kodista ja sen ilmentymistä. Kuten otsikosta voi lukea, opiskelijat lähtevät jouluksi kotiin. Moni tulee toki takaisin kotiin palatessaan jälleen lomien jälkeen Jyväskylään, mutta harva jää kotiin viettääkseen joulunsa kaupungissa. Tällainen joulu vaatii oikeastaan perheyksikön, jonka kanssa joulunsa viettää. En ala tästä vetämään sen suurempia johtopäätöksiä: olisin kuitenkin väärässä.

Hyvää keskitalven juhlaa kaikille, millä nimellä sitä kutsuttekaan! Minäkin lähden jouluksi kotiin, vaikken itse usein tuota termiä käytäkään. Tekstin kuvat ovat talvinen toivotus kaikille, joten tonttulakit ja muut erityisen jouluiset krumeluurit loistavat poissaolollaan. Have a great Winter Solstice, everone!

Mulle toi!

Jouluostosvimma on viimeisillään, kun joulukuusen kynttilät jo väikkyvät enää kahden kalenterinluukun takaa. Keskustassa tämä näkyy juuri nyt oikein hienosti, sillä jouluostoksilla on niin paljon vanhempaa väkeä, joka on tullut maalaiskunnasta tai kauempaa varmistamaan, että omat kullannuput saavat juuri ne taisteluhamsterit, joista unelmoivat. Niille teistä, jotka eivät tiedä, mikä taisteluhamsteri on, googlatkaa "Zhu Zhu Pet Ninja". Sitä en sitten tiedä, mitä näillä on tarkoitus tarkalleen tehdä - usuttaa toistensa kimppuun kenties? Aika harmittomilta karvaturreilta nuo vaikuttavat kaikesta varustuksestaan huolimatta. Vaikka aika julman näköisiähän nuo ovat, katsokaa niitä tuikeita ilmeitä. (Niille teistä, jotka ihmettelevät, miksi itse edes tiedän näistä leluista tai mainitsen ne: ensimmäiseen vastaus piilee kaverini kummilapsessa, joka haluaa sellaisen pörröisemmän variantin näistä jyrsijöistä. Jättäkää Ninja tuon edellisen haun perästä pois, niin löytänette nämäkin. Toiseen vastaukseen pääsen juuri kohta.)

Joulu on juuri sitä aikaa, kun kaikki isovanhempien, vanhempien, setien, tätien ja kummien pienet kullannuput muuttuvat onnesta soikeiksi ja jatkavat sitten elliptoitumistaan mahdollisimman epäterveellisen dieetin avustuksella. Jouluna saadaan lahjoja! Jeesus, kuka Jeesus? Mikä keskitalven juhla? Hanukkah, tarkoitat varmaankin vanukasta? Älkää ymmärtäkö väärin, ei minulla ole mitään lahjoja vastaan. Mutta kun joululaulut alkavat raikua pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina, jouluvalot ovat roikkuneet naapurin ikkunasta lokakuusta lähtien ja jokainen mainoskaista kertoo, mitä minun tuttuni varmasti haluavat jouluksi, suljen yleensä television ja radion kahdeksi kuukaudeksi. Olen myös aina miettinyt, miten mainostaja tuntee kaikki tuttavani ja heidän lapsensa niin hyvin: jotkut kavereistani ei vieläkään oikein tiedä, mitä haluaisi jouluksi. Yritän aina välttää joulun haukkumista kaupalliseksi juhlaksi, jolla ei ole mitään syvempää merkitystä, mutta kun se on niin pirun helppoa. Ja nyt sen sitten teen.

Kaupallisesta joulusta tulikin mieleeni, menkää katsomaan Rare Exports: tarjolla hyvää suomalaista elokuvaa. Tämän enempää en leffasta paljasta, mutta suosittelen. Erityisen hyvä pätkä myös pienten lasten traumatisointiin, jos joulupukkia ei halua käymään.

Niin, ja minua ei haittaa kaupallisuus siksi, että sillä vietäisiin pyhyys pois Jeesuksen syntymäpäivältä, tai mitä näitä muita syitä nyt on: minua haittaa kaupallisuus siksi, että se on juuri sitä. Kun näkee kolmevuotiaan kulutusvimman vallassa jouluostoksilla, sitä helposti miettii, että joku tässä on nyt mennyt pieleen. Seurasin muutama päivä sitten vierestä, miten auto-ostoskärryssä istuva tenava osoitteli leluosaston, lastenosaston ja peliosaston läpi kaikkea, mitä näki huutaen "tuo, tuo mulle!" ja perässä kävelevä isä oikeiden kauppakärryjen kanssa - autokärryjen kantokyky ei selvästikään riittänyt - nosti tottelevaisesti osoitetut tavarat kärryyn. Jos juniori huomasi, ettei osoitettua tavaraa nostettu kärryyn, seurasi itkupotkuraivari, joka ainakin kolmessa seuraamastani neljästä tilanteesta päätyi siihen, että isä tai äiti nosti lopulta halutun tavaran kyytiin. Jäin hetkeksi seuraamaan hullunkurista tilannetta, jossa kirjoitus- ja kenties lukutaidoton tyranni käskytti kahta lakeijaansa. Laskeskelin, että autokärryn keisari keräsi kymmenessä minuutissa itselleen noin kahdensadan euron edestä esineistöä, josta mikään ei ollut varmasti tarpeellista hänen henkisen tai fyysisen hyvinvointinsa kannalta. Yleensä isovanhemmat eivät jää paljon huonommaksi tällaisessa kilpailussa, ja lahjojen hinta kasvaa iän myötä, joten veikkaan, että kahdeksanvuotiaana nappula omistaa jo Ferrarin. Tai ehkä Audin, onhan Ferrari kuitenkin aika kallis.

Tiedän ihmisiä, joilla on lahjalista valmiina kesäkuusta, ja he vain odottavat, milloin sen voi lähettää kaikille ostovoimaisille tutuille ja sukulaisille. Itse olen lahjalistan kanssa joka vuosi samassa tilanteessa: lokakuun alussa tajuan, että pitäisi miettiä, mitä haluaa. Joulukuun alkupuolella äiti (tai joku muu sukulainen, yleensä kyllä äiti) soittaa ja kysyy, olenko keksinyt mitä haluan. Noin kahden viikon puhelinahdistelun jälkeen kirjoitan viidessä minuutissa jotain ylös ja lähetän listan sähköpostiin (tai tänä vuonna facebookin välityksellä. Näin se media sosiaalistuu). Onneksi tämäkin tilanne helpottuu iän myötä, kun yhä useampi lahjanostaja päätyy samaan johtopäätökseen kuin isäni. "Etköhän sä itse tiedä mitä sä jouluksi haluat. Lähetän sulle rahaa, niin voit ostaa jotain mieleistä." Eihän ruskea kirjekuori kovin persoonallinen ole, mutta sitä ei ainakaan tarvitse välipäivinä lähteä palauttamaan.

Päädyin näköjään valittamaan. No, kai se on joskus pakko. Yritetään yhteenvedoksi jonkinlaista raflaavaa loppulausetta. Lahjat ovat kivoja, mutta jotain järkeä, hei. Eihän tuo kovin raflaava ole, mutta idea kiteytynee siihen.