Pictures

I just crossed the border of 15 000 pictures with my "new" camera. And by just I mean somewhere within the past month. I've been lazy putting them in any kind of order, getting people the pictures they asked for or anything other particularly. This will be something I'll be devoting myself to over the summer, so some picture posts can be anticipated. Oh, look, here's one now.

The pictures here today were taken during the Yläkaupungin Yö city festival a few weeks back. It's funny what you find when you keep your eyes open.

Kaappitykkäämistä

Huomasin harrastaneeni taas vaihteeksi itselleni helposti yleisintä facebookin käyttöä, nimittäin passiivista tykkäämistä. Koska numerot ovat toisinaan kivoja, pyörittelin niitä vähän. Noin puolet kaikesta, mitä teen Facebookissa, on tykkäämistä. Jäljelle jääneestä noin puolet on kommentteja, loput omia postauksia ja linkkejä. Näistä noin kolmannes on jotain, joka vaatii usein sisäpiirin tietoa auetakseen todella. Yleisin Facebookin käyttöni (kenties chatin ohella, jota muuten vihaan: miksette te ihmiset irkkaa, skypetä tai vaikka mesetä?) on siis tykkääminen.

Facebook luo sosiaalisen alipaineen, jossa todellinen sosiaalinen kontakti pystytään välttämään. Kun keksin jotain nokkelaa, ei sitä tarvitse antaa minkäänlaisen peer-reviewn alaiseksi: sen sijaan voin postata sen Facebookiin ja kieriskellä siinä itsetyydytyksen tunteessa, kun tykkäykset sitten valuvat sisään. Tykkääminen - sekä Facebookissa että myös lähes kaikkialla muualla internetissä - on helppoa. Yhden nappulan painalluksella ilmoitat kannattavasi jotain tai ainakin nostat sen muille esille.

Tykkääminen ei vaadi älyllistä inputtia, ei oikeastaan edes ajattelutoimintaa. Yhdellä napinpainalluksella voi ilmaista kannustuksensa, huvittuneisuutensa, kauhistuneisuutensa tai myriadin muita tunteita, parhaassa tapauksessa jopa sarkasmia. Tykkäämisessä muuttuu nopeasti yhdeksi persoonaksi muiden joukossa, sillä tykkäykset harvoin jäävät yhteen: laumaluonne, yhtenäiskulttuuri ja samankaltaiset ajatuskaavat johtavat tykkäysten kasautumiseen. Tykkääjä ei siis ole enää niinkään persoona, vaan numero. Tätä kuvaa edelliskappaleen lausemuoto, joka tuskin kenellekään nousi tekstistä erikoisena - puhuin tykkäyksistä, joita statukseen tulee, en tykkääjistä. Harvoin kiinnittää huomiota nimenomaisesti siihen, kuka tykkää. Erityisesti kommentista tai verkkosivusta tykätessä muuttuu numeroksi, nimeä ei edes saa esiin muuta kuin kaivamalla.

Kaappitykkääminen on helppoa ja poistaa sosiaalisen paineen: voi kokea ottaneensa yhteyttä, kurottaneensa toisia ihmisiä kohti joutumatta kohtaamaan mitään todellista sosiaalista tilannetta. Tykkääminen itsessään ei ole sinänsä huono asia, mutta se, mitä se meille sosiaalisina olentoina helposti tekee on huolestuttavaa. Kaiken tämän jälkeen tuskin lakkaan olemasta kaappitykkääjä - tämän tekstin kirjoittamisen aikana ehdin tykätä kahdesta kommentista statuksen sisällä antaakseni kannustusta tupari-idealle. Kahdella napinpainalluksella ilmaisin olevani samaa mieltä ideasta ja myös innokuuteni sen suhteen. Tai ainakin kannatukseni jonkun muun ideoille näistä. Toivottavasti pystyn kuitenkin edes joskus tykkäämisen sijaan vaikkapa ottamaan ihmiseen oikean sosiaalisen kontaktin, vaikka sitten soittamalla. Tai ehkä menemällä kylään.

Loppuun non segitur. Tämä on suomalainen joutsen. Jäätävä kusipää eläimeksi, mutta nätiltä se näyttää. Pahoittelen myös piktiä, on ollut aika kaksikielinen päivä.

To whom it may concern

Sinä, joka tänään aamupäivällä kävelit ohitseni Vaasankadun ja Kauppakadun risteyksessä keskustellessani ystäväni kanssa ja käännyit, ihan oikeasti käännyit, ja hymyilit minulle: tunnusta motiivisi. Minä tai ystäväni emme tunnistaneet sinua, mutta olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että hymysi kohdistui minuun tai minulle. Tästä meillä ei tarkkaa mielipidettä ollut.

Vastaantulijalle kadulla hymyileminen on mukavaa, yleensä molemmista osapuolista. Hymy tarttuu, hymyilevään ihmiseen on helppo samaistua, ihmiset näyttävät hymyillessään kauniimmilta ja yleensäkin hymyilevän ihmisen näkeminen ainakin minua ilostuttaa. Tavallisesti se, että ihmistä kääntyy katsomaan olkansa yli tämän hymyn kanssa vaatii kuitenkin jonkinlaisen erikoistilanteen. En kuitenkaan koe käyttäytyneeni mitenkään erityisesti, asusteeni ei ollut mielestäni kovinkaan erikoinen ja puhuin ymmärtääkseni ohikulkuhetkelläsi säästä. Mielestäni en siis ansainnut tätä erikoishuomiota, jonka minulle soit. Hymysi oli kuitenkin iloinen ja hyväntahtoinen, eli se ei vaikuttanut myöskään ilkikuriselta tempaukselta, enkä löytänyt selästäni mitään humoristista lauselmaa sisältävää paperinpalaa tämän tutkimuksen tehdessäni.

Jos siis hymysi tarkoitus oli aiheuttaa hämmenyksen tunne, joka jää päähäni muhimaan koko loppupäiväksi, on tehtäväsi onnistunut. Mikäli tarkoituksesi oli jokin muu, en minä pystynyt sitä tuolla hetkellä huomaamaan. Hämmennys on nyt syvä ja perustavanlaatuinen.

Dancing

Went street dancing today. Inside, but still. It's really funny to just kick around a bit, do your thing - when you're dancing freestyle it's not about the correct moves, it's just the moving that counts. Of course it helps if you know how your body works, what you can and can't do and which way you bend doing this and that, but at the end of the day the only thing holding you back is you. Trying something new is part of the routine, of course: if you never extrapolate you never surpass yourself. You can be really good at the moves you know, but they are the moves you already know. I had fun, I learned to do a rising spin-kick the other way around and a few other groovy moves.

 What I challenge all of you to do now is go out and do something new, something you'd like to try or really want to do. Who cares if it's embarassing or you might fail? I have a bump on my head and had a few really bad landings today, but I wasn't laughed at. The only one holding me back was me. Go do something cool.

Jälkeen yksitoista

Toisin kuin nuori Werther, minä en koe itseäni suurempaa elämäntuskaa ja kirjoita viimeisiä sanojani sulkakynällä paperille, vaikka otsikko voisikin näin antaa ymmärtää. On tuossa kuitenkin parempi kaiku kuin "Jonkin matkaa puoliyöhön", ainakin minun mielestäni.

Siitepöly vaivaa kuulemma pahempana kuin vuosiin. Henkilökohtaisesti voisin allekirjoittaa tällaisen lauselman, sillä ainakin minun pääni tuntuu pumpulilla täytetyltä. Istun siis, jälkeen yhdentoista, tietokoneella verkkarit jalassa ja pohdin, lähtisinkö uhmaamaan luontoa lenkille. Kevätflunssan teräkin on vihdoin taittunut, vaikka se yhteishyökkäyksen siitepölyn kanssa tekikin.

Tämän koko kirjoituksen tarkoitus oli pohtia hieman sitä, miten ihmiset saavat työnsä tehtyä, mutta päädyin näköjään valottamaan lauantai-iltaani. Eipä tässä juuri näy juhlimista olevan, joten mennään aiheeseen.

Olen keskustellut (taas) muutaman ystävän, tutun ja myös jokusen puolitutun kanssa siitä, miten he saavat esimerkiksi kirjoitustehtäviä tehtyä. Minä en saa kotona tehtyä yleensä mitään. Muutaman rivin jälkeen ajaudun sijaistekemisiin: pesen pyykit, imuroin, pesen lattiat, siivoan pöydän, teen keittiössä inventaarion, kuntoilen... Koti ei ole minulle tuottelias ympäristö, viihdyn täällä yhtä aikaa liian hyvin ja liian huonosti. Jotta saan aikaiseksi, majoittaudun yliopiston kirjastolle noin keskimäärin työtuntien mittaiseksi ajaksi päivässä. Tämä rajoittaa samalla työaikaani. Jostain syystä se, että ympärilläni on kymmeniä ihmisiä auttaa minua keskittymään, eikä se, että minulla on myös yleensä seuraa häiritse tekemistä sen enempää. Minulla on tähän asti kaksi mahdollista johtopäätöstä siihen, miksi näin.

Johtopäätös 1: yhdistän yliopiston ja erityisesti yliopiston kirjaston jonkinlaiseen sisäiseen rauhaan, siihen fuksivuoden kiireettömyyteen, kun marssin aamulla juomaan kahvit ja lukemaan lehden. Yliopiston kirjasto on minulle tuotteliaisuutta ja ajattelua symboloiva paikka, jossa pääsen oikeaan mielentilaan tehdäkseni jotain aivotyötä vaativaa.

Johtopäätös 2: olen narsismin oireista kärsivä ekshibitionisti, joka toimii parhaiten, kun tilanteessa pystyy näyttämään muille, että "minä kyllä teen, niin, katsokaa, tässä minä olen tuotteliaana nyt niin häh."

Kenties vastaus jää jonnekin johtopäätösten väliin. Kukin tehkööt omat johtopäätöksensä. Minä kaikesta huolimatta nautin yliopiston kirjastolla työskentelystä, nykyään melko vakituisesta pöytäseurasta ja kaikesta siitä elämästä, joka siinä ympärillä pyörii. Maanantaina siis business as usual. Ehkä nyt lähden sinne lenkille.

Hiatus

Noun

hiatus (plural hiatus or hiatuses)

1. A gap in a series, making it incomplete.
2. (linguistics)
   1. A syllable break between two vowels, without an intervening consonant. (Compare diphthong.)
   2. The condition of having such a break.

      Words like reality and naïve contain vowels in hiatus.

3. A gap in geological strata.
4. (anatomy) An opening in an organ.

   Hiatus aorticus is an opening in the diaphragm through which aorta and thoracic duct pass.

5. An interruption, break or pause.
6. A vacation, break from work.

   The band took a hiatus for three months.

    

Tänään tekstin kannalta tärkeää ovat kohdat 5 ja 6, sillä ne kuvaavat tämän blogin tilaa tänä vuonna tähän asti. Henkilökohtaisesti kohta 2 on myös minulle läheinen, koska en puolet ajasta tunnu osaavan puhua. Se ei kuitenkaan liity kauheasti tämän päivän asiaan.

Miksi tämä aihe on merkityksellinen tai mielenkiintoinen? Eihän se ole, itsessään. Ihmiset lopettavat kirjoittamisen milloin mistäkin syystä, ja erityisesti blogit ovat usein hetken lapsia, jotka hylätään kun siltä tuntuu. Paljon merkityksellisempää onkin, miksi kirjoittaminen aloitetaan, tai erityisesti miksi se aloitetaan uudestaan.

Itselleni syy oli melko yksinkertainen. Istuin yliopiston kirjaston kahvilassa kirjoittamassa opetusfilosofiaani, kun tajusin, että oikeastaan nautin sen kirjoittamisesta. Miettikää nyt, nautin, pakollisesta opiskelusta. Eihän se nyt näin voi olla! Pysähdyin siis tämän ajatuksen äärelle ja ruokin narkomaniaani hakemalla kupin kahvia, jonka ääressä pohtia äskeistä valaistumista. Lopulta minun oli pakko päätyä ainoaan loogiseen johtopäätökseen, joka itseään tarjosi: kirjoittaminen ajatusten jäsentämisen keinona toimii, ainakin minulle. Paperilla viivoina tai näytöllä merkkeinä se, mikä oli äsken melko usein melkoisen käyttökelvoton sekamelska sekalaisia ajatuksia kiteytyy täysin eri tyyppiseksi. Aika harvoin sieltä mitään kristallia saa, varsinkaan siihen paperille, mutta jotain tapahtuu silmämunien takana, kun täytyy oikeasti keskittyä ainakin osittain siihen, mitä tuottaa.

Kaikkiaan syy ei minun osaltani jää kuitenkaan tähän, ja tuon ylemmän pointtini todistaa, että tulin miettineeksi tätä kirjoittaessani edellistä kappaletta. Toinen syy sille, miksi kirjoitan, on luultavasti vähintään alitajuisesti selvä kaikille, jotka minut henkilökohtaisesti tuntevat: kertominen on minulle intohimo, suorastaan elinehto. Kerron jatkuvasti kaikkea, jopa normaalit keskusteluni saavat usein kertomuksen muodon. Jos kertomuksia ei satu putkahtelemaan suustani ulos, niitä kehkeytyy jossain syvemmällä. Maailma on minulle tarinan muotoinen, ja se kaipaa kertojaa.

Lupasin maanantaina puhua myöhemmin muutaman sanan tulevaisuudesta. Tuo myöhemmin on nyt saavutettu, joten aion asettaa itselleni haasteen. Kesäkuukausia, jos nyt jo alkanut lasketaan mukaan, on neljä. Näiden kuukausien aikana aion aivo-oksentaa tähän mediumiin vähintään neljäkymmentä kirkasta järjen kukkasta tai kenties kokonaisuutta kuvia, joita sitten saa ihmetellä. Nopeasti laskien tämä tekee noin yhden postauksen kolmessa päivässä, mutta en aio olla aivan näin tarkka aikajaksojeni suhteen. Pyrin siihen, että ennen syyskuun ensimmäistä voisi kuitenkin sivupaneelista ihmetellä kohtaa 2012 (40). Katsotaan miten käy. Lupailin kuviakin, joten tässä muutama sellainen. Vaikka talvi on jo mennyt, voi sitä vielä fiilistellä. Tässä siis vähän fiilareita lumisemmista keleistä. Muistakaa nämä, kun kesällä on liian kuuma!

Elokuvista, ja muutama sana tulevaisuudesta

Jotta elliptinen muoto toteutuu tekstissä, aloitamme otsikon jälkimmäisestä osasta. Kuten tarkkasilmäinen lukija tekstien julkaisupäivämääriä tarkkaillessaan huomaa, on blogikirjoittamisessani ollut hienoinen hiatus viimeisen viisi kuukautta ja sitä ennenkin on kirjoittaminen ollut sporadista. Tähän syitä lienee ollut paljon, mutta suurin taitaa olla ollut laiskuus ja kiire. En kuitenkaan ryntää tähän tänään, vaan palaan blogin tulevaisuuteen ja siihen, miten se tästä etenee myöhemmissä postauksissa tarkemmin. Tänään puhumme nimittäin elokuvista.

Kävin katsomassa Marvelin uusimman supersankarihärvelin valkokankaalla. Kyseessä on siis tietysti The Avengers. Kyseessä on siis ainakin itselleni lapsuuden sarjakuvista tuttu ryhmittymä erilaisia supersankareita, joka viettää aikansa pelastaen maailmaa erilaisilta pahiskavalkadeilta. Kostajat, kuten sarjakuvien ihastuttava suomennos heidät nimeää, näkivät alkunsa jo 60-luvun lopussa paperilla ja päätyivät minun käsiini sarjakuvien kultakauden loppupuolella, 90-luvulla. Lehtien sivuilla heitä oli enemmän kuin uuden elokuvan kuusi sankaria, mutta valinta toimii. Valkokankaalle ovat valikoituneet Hawkeye, tällä kertaa ilman violetteja trikoita (joskin myös vailla nimensä perua, haukannokkaista huppua, jonka sielunveljiin joku on saattanut törmätä esimerkiksi Assassin's Creed -pelisarjan salamurhaajien asuissa), Black Widow, Bruce Banner (supersankarina vihreä Hulk, mutta tiimiin hän päätyy ensimmäisen, ei toisen persoonansa johdosta), Kapteeni Amerikka, Iron Man ja Thor. Lista oli sinänsä yllättävä, että esimerkiksi Black Widow ei läheskään aina ole Kostajien joukkoon lukeutunut. Niille, jotka eivät sarjakuvia lue, seuraa nyt lyhyt oppimäärä Marvelin enemmän tai vähemmän kuuluisimpiin maailmanpelastajiin.

Aloitamme listan alusta. Hawkeye, edellämainittuihin violetteihin trikoihin sonnustautuva jousiampuja, joka aloitti elämänsä pahiksena mutta liittyi hyvin nopeasti Kostajien riveihin (alkaen numerosta Avengers Assemble #1). Hawkeyella ei niin sanottuja supervoimia ole, vaan hänen kykynsä ovat enemmänkin erityinen tarkkuus jousella, suurenmoiset akrobaatin taidot ja erikoisnuolet, joita hän käyttää.

Black Widow on hahmona samankaltainen Hawkeyehin peilattuna: hänen ainoa supervoimansa on, että hän ikääntyy hyvin hitaasti. Hänen tavaramerkikseen on noussut tiukka musta nahka-asu ja akrobatia sekä usein pistoolit. Alunperin venäläinen, supersankariutensa myös pahiksena aloittanut Black Widow on sarjakuvissa ollut Kostajien kanssa tietääkseni useammin eri puolella kuin samassa joukkueessa.

Bruce Banner, sosiaalisesti hieman rajoittunut superälykäs tiedemiehemme, joka suuttuessaan kasvaa kokoa ja muuttuu vihreäksi. Ja saa samassa rytäkässä uuden persoonan, yliväkivaltaisen, lähes kaikelle immuunin, supervoimakkaan ja saappaan älykkyyden omaavan Hulkin. Tämä vihreä veijari lienee lähes kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin sen ajatustason isä kirjallisuudesta lienee konseptina tuttu (Tohtori Jekyll ja hänen aina yhtä ihastuttava kääntöpuolensa Herra Hyde).

Kapteeni Amerikka, tuo nimensä valtion lipun väreihin sonnustautuva, natseja vastaan aikanaan taistellut propagandatyökalu, on todellinen alkuaikojen supersankari. Kapteeni Amerikka on supervahva, supernopea, kestää superpaljon  kurmotusta ja ai niin, kantaa matkassaan superkilpeä joka voi torjua mitä vain. Siis ihan oikeasti mitä vain.

Iron Man (kieltäydyn käyttämästä suomenkielistä nimeä Rautamies, koska se on tuntuu aina yhtä tyhmältä) eli Tony Stark on omien sanojensa mukaan "tiedemies, sosialiitti, pelimies ja filantrooppi". Tony Stark ei omaa supervoimia, jos ei oteta huomioon että hän on kenties Marvel-universumin älykkäin mies. Hän kuitenkin jäi räjähdyksen uhriksi ja joutui rakentamaan rintaansa supermagneetin, joka estää terässiruja kulkeutumasta hänen sydämeensä. Tuo magneetti taas vaati sellaisia määriä voimaa, että siitä pystyi ottamaan virtaa vähän kaikkeen muuhunkin. Esimerkiksi metalliseen pukuun, jolla voi mm. lentää ja ampua energiaprojektiileja. Tästä hahmon nimikin.

Thor on ihan oikeasti skandinaavisen mytologian Thor. Paitsi ettei ihan. Marvel otti skandinaavisen mytologian hahmot omakseen jo 1960-luvulla, jolloin Stan Lee äpäröi Åsgardin sankareista rinnakkaismaailman maan rinnalle, jossa nämä maagiset puolijumalat sitten elelivät ja josta he toisinaan putosivat maahan auttamaan tai tuhoamaan, riippuen hahmosta. Tässä huvissa Thorin kypärä sai siivet ja Loki maailman rumimman asun. Tätä stilististä valintaa onneksi elokuvassa pilkataan.

Elokuva: totta tosiaan, siitähän tässä piti olla kyse. Mennessäni katsomaan The Avengersia arvelin tietäväni, mitä olin menossa katsomaan. Marvelilla on tapana tuottaa aivan tietynlaisia elokuvia; sellaisia, joihin otetaan mukaan pari litraa popkornia ja jätetään aivot vaihdossa 3D-laseihin (joita en kyllä pakottamatta ottaisi, mutta sellaista elämä on). Vaikka The Avengers on melkein kaksi ja puoli tuntia pitkä, ei sitä katsoessa ehdi tylsistymään. Välillä jopa toivoisi hengähdystaukoa, varsinkin elokuvan loppupuolella, kun viimeinen tunti on käytännössä jatkuvaa efekti- ja toimintaryöpytystä. Kaikkiaan toiminta on kuitenkin tyylikästä, ja katsoin sitä jälleen 8-vuotiaan minun silmin: lapsuuteni sankarit mättävät pahiksia porukalla nekkuun, rikkovat matkassa puoli kaupunkia ja se on ihan saakelin siistiä! The Avengers antaa erityisesti faneille paljon, ja jos haluaa nähdä toimintaryöpytystä, jossa on mukana menoa ja meininkiä ja huumoria, suosittelen. (vrt. Transformers 3: kamalaa kuraa, jossa mukasentimentaalisuus murskaa hyvät mahkut toiminnalle. En suosittele.) Sarjakuvien hahmot on saatu kaapattua yllättävän hyvin: suurimmalla osalla elokuvan hahmoista on oikea, monisyinen persoona. Toisilla ei, mutta ei kaikkeen ehdi.

Toiminnan ja messevien erikoistehosteiden jälkeen seuraava ryöpytyksen kohde on one-linerit. En osaa sanoa onko niistä suurempi osa hyviä kuin huonoja: niitä joka tapauksessa tulee niin paljon, että nauraa ehtii. Vitsit ovat usein myös visuaalisia, eli naurut eivät jää pelkästään dialogin varaan, ja itse ainakin huomasin, että myös vanhoja faneja kosiskeltiin useammin kuin kerran, mutta kerrankin melko diskreetisti. Kaikkiaan The Avengers tuntuu nykyhetken supersankaribuumin elokuvatykityksessä todella mukavalta: kerrankin viritelmä, jota katsoo irvistelemättä mielellään. Kyseessä ei ole elokuva, joka on pakko nähdä heti uudestaan ja saada heti dvd:nä hyllyyn, mutta hyvä leffa se on. Suosittelen. Minun lapsuuteni ainakin heräsi hetkeksi ruudulla eloon, ja olin oikeasti pikkupoikamaisesti onnellinen katsoessani sitä rymistelyä, joka ruudulla näkyi.

 Nyt kun olen päässyt blogihiatuksestani irti, olisi tarkoitukseni kirjoittaa tänne vähän useamminkin. Jos vaikka saisin kuviakin lisättyä tännekin, enkä pelkästään Jyväskyylään. Muistutanpa kuitenkin itseäni tässä kohtaa, että kirjoittelen jossain vaiheessa elokuvamusiikista. Muistuttakaa tekin, jos joku tätä vielä lukee.