Elokuvista, ja muutama sana tulevaisuudesta

Jotta elliptinen muoto toteutuu tekstissä, aloitamme otsikon jälkimmäisestä osasta. Kuten tarkkasilmäinen lukija tekstien julkaisupäivämääriä tarkkaillessaan huomaa, on blogikirjoittamisessani ollut hienoinen hiatus viimeisen viisi kuukautta ja sitä ennenkin on kirjoittaminen ollut sporadista. Tähän syitä lienee ollut paljon, mutta suurin taitaa olla ollut laiskuus ja kiire. En kuitenkaan ryntää tähän tänään, vaan palaan blogin tulevaisuuteen ja siihen, miten se tästä etenee myöhemmissä postauksissa tarkemmin. Tänään puhumme nimittäin elokuvista.

Kävin katsomassa Marvelin uusimman supersankarihärvelin valkokankaalla. Kyseessä on siis tietysti The Avengers. Kyseessä on siis ainakin itselleni lapsuuden sarjakuvista tuttu ryhmittymä erilaisia supersankareita, joka viettää aikansa pelastaen maailmaa erilaisilta pahiskavalkadeilta. Kostajat, kuten sarjakuvien ihastuttava suomennos heidät nimeää, näkivät alkunsa jo 60-luvun lopussa paperilla ja päätyivät minun käsiini sarjakuvien kultakauden loppupuolella, 90-luvulla. Lehtien sivuilla heitä oli enemmän kuin uuden elokuvan kuusi sankaria, mutta valinta toimii. Valkokankaalle ovat valikoituneet Hawkeye, tällä kertaa ilman violetteja trikoita (joskin myös vailla nimensä perua, haukannokkaista huppua, jonka sielunveljiin joku on saattanut törmätä esimerkiksi Assassin's Creed -pelisarjan salamurhaajien asuissa), Black Widow, Bruce Banner (supersankarina vihreä Hulk, mutta tiimiin hän päätyy ensimmäisen, ei toisen persoonansa johdosta), Kapteeni Amerikka, Iron Man ja Thor. Lista oli sinänsä yllättävä, että esimerkiksi Black Widow ei läheskään aina ole Kostajien joukkoon lukeutunut. Niille, jotka eivät sarjakuvia lue, seuraa nyt lyhyt oppimäärä Marvelin enemmän tai vähemmän kuuluisimpiin maailmanpelastajiin.

Aloitamme listan alusta. Hawkeye, edellämainittuihin violetteihin trikoihin sonnustautuva jousiampuja, joka aloitti elämänsä pahiksena mutta liittyi hyvin nopeasti Kostajien riveihin (alkaen numerosta Avengers Assemble #1). Hawkeyella ei niin sanottuja supervoimia ole, vaan hänen kykynsä ovat enemmänkin erityinen tarkkuus jousella, suurenmoiset akrobaatin taidot ja erikoisnuolet, joita hän käyttää.

Black Widow on hahmona samankaltainen Hawkeyehin peilattuna: hänen ainoa supervoimansa on, että hän ikääntyy hyvin hitaasti. Hänen tavaramerkikseen on noussut tiukka musta nahka-asu ja akrobatia sekä usein pistoolit. Alunperin venäläinen, supersankariutensa myös pahiksena aloittanut Black Widow on sarjakuvissa ollut Kostajien kanssa tietääkseni useammin eri puolella kuin samassa joukkueessa.

Bruce Banner, sosiaalisesti hieman rajoittunut superälykäs tiedemiehemme, joka suuttuessaan kasvaa kokoa ja muuttuu vihreäksi. Ja saa samassa rytäkässä uuden persoonan, yliväkivaltaisen, lähes kaikelle immuunin, supervoimakkaan ja saappaan älykkyyden omaavan Hulkin. Tämä vihreä veijari lienee lähes kaikille tuttu, jos ei muuten, niin ainakin sen ajatustason isä kirjallisuudesta lienee konseptina tuttu (Tohtori Jekyll ja hänen aina yhtä ihastuttava kääntöpuolensa Herra Hyde).

Kapteeni Amerikka, tuo nimensä valtion lipun väreihin sonnustautuva, natseja vastaan aikanaan taistellut propagandatyökalu, on todellinen alkuaikojen supersankari. Kapteeni Amerikka on supervahva, supernopea, kestää superpaljon  kurmotusta ja ai niin, kantaa matkassaan superkilpeä joka voi torjua mitä vain. Siis ihan oikeasti mitä vain.

Iron Man (kieltäydyn käyttämästä suomenkielistä nimeä Rautamies, koska se on tuntuu aina yhtä tyhmältä) eli Tony Stark on omien sanojensa mukaan "tiedemies, sosialiitti, pelimies ja filantrooppi". Tony Stark ei omaa supervoimia, jos ei oteta huomioon että hän on kenties Marvel-universumin älykkäin mies. Hän kuitenkin jäi räjähdyksen uhriksi ja joutui rakentamaan rintaansa supermagneetin, joka estää terässiruja kulkeutumasta hänen sydämeensä. Tuo magneetti taas vaati sellaisia määriä voimaa, että siitä pystyi ottamaan virtaa vähän kaikkeen muuhunkin. Esimerkiksi metalliseen pukuun, jolla voi mm. lentää ja ampua energiaprojektiileja. Tästä hahmon nimikin.

Thor on ihan oikeasti skandinaavisen mytologian Thor. Paitsi ettei ihan. Marvel otti skandinaavisen mytologian hahmot omakseen jo 1960-luvulla, jolloin Stan Lee äpäröi Åsgardin sankareista rinnakkaismaailman maan rinnalle, jossa nämä maagiset puolijumalat sitten elelivät ja josta he toisinaan putosivat maahan auttamaan tai tuhoamaan, riippuen hahmosta. Tässä huvissa Thorin kypärä sai siivet ja Loki maailman rumimman asun. Tätä stilististä valintaa onneksi elokuvassa pilkataan.

Elokuva: totta tosiaan, siitähän tässä piti olla kyse. Mennessäni katsomaan The Avengersia arvelin tietäväni, mitä olin menossa katsomaan. Marvelilla on tapana tuottaa aivan tietynlaisia elokuvia; sellaisia, joihin otetaan mukaan pari litraa popkornia ja jätetään aivot vaihdossa 3D-laseihin (joita en kyllä pakottamatta ottaisi, mutta sellaista elämä on). Vaikka The Avengers on melkein kaksi ja puoli tuntia pitkä, ei sitä katsoessa ehdi tylsistymään. Välillä jopa toivoisi hengähdystaukoa, varsinkin elokuvan loppupuolella, kun viimeinen tunti on käytännössä jatkuvaa efekti- ja toimintaryöpytystä. Kaikkiaan toiminta on kuitenkin tyylikästä, ja katsoin sitä jälleen 8-vuotiaan minun silmin: lapsuuteni sankarit mättävät pahiksia porukalla nekkuun, rikkovat matkassa puoli kaupunkia ja se on ihan saakelin siistiä! The Avengers antaa erityisesti faneille paljon, ja jos haluaa nähdä toimintaryöpytystä, jossa on mukana menoa ja meininkiä ja huumoria, suosittelen. (vrt. Transformers 3: kamalaa kuraa, jossa mukasentimentaalisuus murskaa hyvät mahkut toiminnalle. En suosittele.) Sarjakuvien hahmot on saatu kaapattua yllättävän hyvin: suurimmalla osalla elokuvan hahmoista on oikea, monisyinen persoona. Toisilla ei, mutta ei kaikkeen ehdi.

Toiminnan ja messevien erikoistehosteiden jälkeen seuraava ryöpytyksen kohde on one-linerit. En osaa sanoa onko niistä suurempi osa hyviä kuin huonoja: niitä joka tapauksessa tulee niin paljon, että nauraa ehtii. Vitsit ovat usein myös visuaalisia, eli naurut eivät jää pelkästään dialogin varaan, ja itse ainakin huomasin, että myös vanhoja faneja kosiskeltiin useammin kuin kerran, mutta kerrankin melko diskreetisti. Kaikkiaan The Avengers tuntuu nykyhetken supersankaribuumin elokuvatykityksessä todella mukavalta: kerrankin viritelmä, jota katsoo irvistelemättä mielellään. Kyseessä ei ole elokuva, joka on pakko nähdä heti uudestaan ja saada heti dvd:nä hyllyyn, mutta hyvä leffa se on. Suosittelen. Minun lapsuuteni ainakin heräsi hetkeksi ruudulla eloon, ja olin oikeasti pikkupoikamaisesti onnellinen katsoessani sitä rymistelyä, joka ruudulla näkyi.

 Nyt kun olen päässyt blogihiatuksestani irti, olisi tarkoitukseni kirjoittaa tänne vähän useamminkin. Jos vaikka saisin kuviakin lisättyä tännekin, enkä pelkästään Jyväskyylään. Muistutanpa kuitenkin itseäni tässä kohtaa, että kirjoittelen jossain vaiheessa elokuvamusiikista. Muistuttakaa tekin, jos joku tätä vielä lukee.